* * * * *
Taasen asui tämä ihminen metsän helmuksissa harmaassa tönössä ja taasen oli erään miehen hankittava leipä laumalle likaisia pirpanoita. Ei ollut hän enää pyöreä piian lyllykkä; oli liha poskista pudonnut ja kasvoihin köyhyys, huolet ja murhe langettaneet varjonsa. Eikä viheliäisinkään ilon kitupiikki lepattanut elämän synkeydessä, vaikka olisikin päivä hymyillyt ja tuomen tertut tuoksuneet. Vaivoin heltisi leipää, että henki pysyi, aika matoi eteenpäin ja entinen piian lyllykkä alkoi olla iällinen akka. Katosi lapsilaumakin sitä mukaa kuin kynnelle kykeni maailman avaralle rannalle; pari, kolme niistä oli kuollut pieninä, ruuan ja hoidonkin puutteesta olivat taitaneet kuolla surkeina, nimettöminä lihamöhkäleinä. Mitä varten he olivat ensinkään! Mutta toisekseen: mitä varten nuo toisetkaan, eloon jääneet? Joku heistä oli synkeä kulkusälli, teki töitä silloin kun ei muu auttanut, löi korttia ja joi. Yksi oli joutunut Amerikan puoleen, jossa ovat vainiot viljavat ja hengen elanto helppo, jossa pahimmastakin jätkästä tehdään ikäänkuin herra.
Sielläpä he viittovat kaikki, missä lienevätkään, ja harmaa mökki on tunnultaan kuin variksien hyljätty, risuinen maja hymisevän petäjän latvassa, itkeskelevän syystaivaan alla… Kuolipa sitten torpanmies, huonorintainen ukko, ja vanhentunut eukko häätyi mökistä pois taloisiin kyliin toimittelemaan palkkatöitä. Niin valui hänen elämänsä uran loppuosa: työtä karjapihoilla, läävissä, sekä pirteissä hyrisevän rukin ääressä. Eikä ollut enää toiveita tulevista ajoista, ei veri levotonna viekotellut, kuten ennen palkkapiikana samoilla tanhuvilla. Kaikki entinen oli mennyt.
Mutta kun eukon raihnaisesta ruumiista ei ollut enää työhön, joutui hän huudolle. Kulki talosta taloon, loukosta loukkoon. Sitten kaatoi tauti hänet vuoteeseen, kun ulkona hehkui kesä, linnut ja itikat iloitsivat.
Ei ole sanomista, etteikö eukkoa hoidettaisi. On pestykin monet kerrat ja ruokaa saisi mitä hyvänsä, vaikkapa viilipiimää ja voita — tosin sitä ei kulukaan monta murua. Onpa emäntä istua nököttänytkin vuoteen ääressä jonkun hetken, kun on vain ennättänyt.
* * * * *
Oli aamu, niitetyt sänget kasteessa, ja auringon verestävä silmä kurkisteli metsän sahareunan takaa. Sinä aamuna eukko tavattiin liikkumattomana ja hiljaisena käpöttämässä vuoteestaan. Hänen keltaiset, kurttuiset kasvonsa olivat ikäänkuin kokoon kopristuneet, silmät hieman raollaan, kuten hän olisi tarkasti tirkistellyt, toinen suupieli virnottaen auki, aivankuin olisi hän oudosti hymyillyt. Kinnas kädessä nosteltiin hänet arkkuun, sillä lihakset pyrkivät lonkahtelemaan irti, niin tarkoin oli tauti ja tuska hautonut tuon ruumiin.
Hiilakan, helteisen taivaan alla uuvuttavassa kuumuudessa lapioi hauturi soraa arkun päälle; ja vieressä istui vainajan poika, reissumies, synkein silmin, tumma otsatukia hurrin harrin. Itsepintaisen otsan alla liikkuvat usvaisina ja hämärinä mietteet maailman menosta, kun somero rämisee ja jokin lintu visertää särähtelevin äänin.
Miksi piti tämän eukon harmaan, seivässuoran elämän loppua tulisiin tuskiin? Mitä oli hän tehnyt, että piti toukkia ruokkia hänen ruumiillaan silloin, kun se ruumis vielä eli, kun hermot värisivät tuskasta. Oliko hän tehnyt huonoja töitä tai ajatellut kapinoivia, syntisiä aatoksia?
Mitä hän mietti, toivoi? Ei muuta kuin pirtin hiostavaa lämmintä, mahan täyteen leipää; siitti, synnytti ja kasvatti miten voi puolentusinaa lapsia. Parempi olisi tämän jätkämiehen mielestä, ettei hän olisi ikäpäivänä elämän valoa nähnyt, sillä ei ole hyvä elää maailmassa, missä on iloja vähän. Miksi hän kuitenkaan äitiään syyttäisi; se on veren veto, luonnonpakko, minkäs mahtaa.