Ja täällä pihan liepeillä matalan, harmaan huoneen loukossa makasi vaikerrellen vanha, keltainen ja kuivettunut, taudin kalvama eukko. Tukahuttava on kuumuus, suuri on hiljaisuus, vanha eukko on kuolemansairas. Hänen päänsä tärisee, laihat, ryppyiset jäsenet värähtelevät. Mutta eipä ruumis liikahda, siinä ei ole voimaa. Kova, kostea, ja likainenkin vuodevaate polttaa, syö ja kihelmöipi kuten helvetin halstari. Eikä ole eukossa voimaa, että kierähtäisi ympäri toiselle kyljelleen. Siksi on vuoteen kuuma väkevyys hautonut eukon lihaiseen ruumiiseen haavoja, verestäviä, mätäneviä ja löyhkääviä, joissa vonkertelee matoja, valkeita toukkia, jotka elävät lihavina ja yltäkylläisinä. Eukon keltaisilla kasvoilla rypyt muodostavat kuin salaperäisiä kirjoituksia, luut ponkottavat, hengitys pihahtelee, sinertävät silmäluomet joskus lennähtävät auki ja oudosti välähtävät tihruiset silmät. Koko hänen tajuntansa täyttää ääretön tuska ja kipu, taudinhoure ja hätä. Elämä värisee vielä hänen hermoissaan, jänteissään, vaaleissa veripisaroissaan, joissa mato ahnaana kylpee.
Aika lipuu, auringon pitkäsivuinen valoneliö lahoavilla lattiapalkeilla venyy yhä kapeammaksi, kärpäset surisevat yksituumaisina sairaan ympärillä etsiskellen paljaita jäseniä. Sittenpä askeleet narisevat, saranat naukaisevat, ovi avautuu ja ummistuu. Hetkisen vain välähtää sen rakosesta auringon valo, ruohon lemu, elävien turina, pääskysen viserrys. Vaimoihminen liikuskelee lotisevalla lattialla, ja niinpä kohennetaan päänalaista, jäseniä liikutellaan eri asemiin ja valutetaanpa lusikalla vettä suuhun, tosin piisinpankolla lämminnyttä, ytelää. Kyseleepä vielä, haluaisiko sairas ruokaa eli mitä haluaisi. Mutta eipä ole tuolta mustanpuhuvasta suusta kuulunut enää älypuhetta päiviin ja viikkoihin. Taisivathan nuo vuodevaatteetkin olla virutettavia, sairas itsekin pestävä, kunhan tässä kerkiäisi. Ei ehdi emäntä-ihminen parhaina luokopaivinä; yksin on kotona ja suuruksen on jouduttava hetkelleen pöytään. Niinpä ovi narahtaa, vilahtaa kesäinen ilma, kasvien haju, elävien äänet, ja askeleet etääntyvät.
Tomuhämärä tautihuone hehkuu kuumuutta, sairaan jäsenet värähtelevät, hengitys pihisee, ähähtelee ja vaikeroi. Tuska, tuska täyttää eukon elämänradan, tajunnan, koko ilmapiirin; eikä ole ketään ken virvoittaisi, toisi lohdutusta.
Ulkopuolella hehkuu kesä. Jyhkeän talon asukkaat elävät omaa elämäänsä; ähkyvät ja hikoilevat työn kimpussa, syövät ja nukkuvat. Kukapa muistaisi vanhaa, lahoavaa muoria, jota tauti nuolee ja kaluaa vanhassa huoneessa pihamaan liepeillä. Kuoltavahan kuolevan on, vanhan ja aikansa eläneen kadottava. Eikö liene sama, syökö toukka puunrunkoa jo silloin, kun se seisoo pystyssä, vaiko vasta sitten, kun se on murtunut maahan. Kunhan vain syö, kunhan kulo katoaa kasvavan ja vihreän vesan tieltä! Eikä kukaan sitä ajattelekaan. Eivätkö he ole aina nähneet ruohon kulottuvan, männyn kalisevan luurangon kaatuvan, ihmisen rapistuvan ja peittyvän maan multiin. Se on luonnon kulku! Onhan kesä, onhan pöydässä suurusta syödä maha pullolleen, onhan pehmeiden vällyjen alla öillä rasittuneen ruumiin hyvä levätä. Elävä on ja elää.
Mutta tautihuoneessa yksin ja unhoitettuna kituu loppuunsa vanha, kellertävä eukko. Sitkeä on tuo kuivettunut ruumis ja tuska, tuska on suuri.
Jolloinkin vuosikymmeniä sitten oli ilmestynyt ihmisen taimi matalaan, likaiseen mökkiin surumielisen metsän liepeillä. Oli siellä entisiäkin taimia, hieman jo varttuneita, ja tuli niitä yhä uusia. Kirvesvarresta, kuokasta ja sihisevästä sahanlajista oli erään miehen määrä ottaa ravinto itselleen ja näille kymmenkunnalle muulle. Ja oli sitä tiukkunutkin, ellei nyt runsaasti, niin siksi, että henki pysyi ja voi alkaa pitkä, yksitoikkoinen vaellus yli elämän raskaan valtatien.
Siellä hän sitten eli elämänsä ensimmäiset vuodet. Teuhattiinpa talvella pirttipuurukassa, oli toisinaan vilu ja nälkäkin, ja äiti, elämän ladulla kuivettunut, kiukkuinen akka, saattoi hutkia karankalla. Mutta kesälläpä paistoi päivä leppeästi, oli leuto olla ja hiekka lämmitti paljaita sääriä. Oli kuin olisi maailma ollut lempeä ja hyvä, ja outo, surunvoittoinen raukeus, melkein kuin onnellinen hymy, haamoittui eukon kasvoilla vielä vanhana päivänäkin, kun hän ne ajat muisti.
Sittenpä hän joutui lapsenlikaksi harmaisiin taloihin, vihertävien vainioitten keskelle. Niin alkoi hänen yksitoikkoinen elämänsä rata: arki ja työ. Harmaat, myrtyneen näköiset isäntäväet hoputtivat työhön hämärästä hämärään. Mutta olipa ruokaa, oli suurusta valkean, jyhkeän pöydän päässä syödä maha täyteen.
Niin venyivät vuodet ja tämä ihmiseläjä oli jo vetreä, pyöreä piian pullukka, jonka päivänpaahtaman ihon läpi kuulsivat punaiset veret. Hän saattoi näyttää likimain onnelliselta ja nauraa kikattaa tolkuttoman naurun, sillä nesteet kihisivät levottomasti nuoressa ruumiissa. Saattoi silloin nousta mieleen ilo, riemu ja hurma, tunnultaan kuin leivon liverrys, valoa helmeilevänä keskikesän sunnuntaina, kun vanhat pihapihlajat kukkivat, lemusivat ja kukissa hörisivät ampiaiset. Ollappa silloin viileässä iltailmassa yllä korean kirjava karttuunimekko, kun pelimanni puhalsi pillistä kumman, hytkyttävän lurituksen ja kuiva mäki kumisi tanssista. Tämän tyttöihmisen päänupussa voi sietä ja vilahdella kuvitelma, että elämän ohdakkeisen polun varrella odotti häntä ehkä oudon reheviä maisemia.
Ja oudosti huumasivat veriä syyskesän tummat yöt, kun pihlajien tertut verestivät ja yökkö nahkasiivin lepatteli hämäryydessä. Avarassa, hämärässä pirtissä kävi tanssi, viinoja maistellut soittaja-ukko, korkein otsin ja synkein silmin, resotti loukossa selkä seinää vasten ja juoksutti säveltä villiä, riemuahihkuvaa tai oudon kaihoilevaa. Ja niin veret vetivät, kuten ne eläviä vetävät, kukkia kedolla, puita, joissa mahla kuhisee, ja ihmisenlapsia, joita sama kiihko kietoo. laajin, suvun on jatkuttava, vereksien vesojen putkahdeltava ilmoille.