Mauno oli silloin veneen luona; hänet vedettiin ylös, ja hänen maatessaan jäykkänä tuhdolla oli toisilla aikaa ajatella.
Se oli luonnollisesti yksi alhaalla olevista ruumiista. Se oli seurannut pyörteen mukana, kun Mauno vedettiin ylös, tahdottomana, tottelevaisena joka liikkeelle kuten ainakin esineet, joilla on suunnilleen sama paino kuin vedellä. Se ei olisi pelästyttänyt ketään, ellei se olisi tullut niin äkkiarvaamatta, ja nyt oltiin jo valmiit hymyilyyn. Mutta edellinen ilmiö kaikessa selittämättömyydessään liittyneenä jälkimäiseen teki kaiken taas kammottavaksi.
Mauno tointui hitaasti ja loi silmänsä kohden taivaan sineä; hän makasi liikkumatonna selällään tuijottaen siihen. Hän ei tahtonut siinä vastata kysymyksiin, vaan vasta maalla, ja kun hän nousi veneestä, piti hän silmänsä suljettuina, kuin ei olisi tahtonut nähdä vilahdustakaan merestä. Hän katsoi puhuessaan kallioon väistäen muiden katseita.
— Ei mikään ollut entisen kaltaista. Kun sukelsin, oli pimeämpää kuin ennen, mutta minä näin paljon kauemmaksi. — Ja muisto sai hänet vapisemaan. — Ahdisti kovin rintaa. En luullut pääseväni pohjaan.
Raajarikko tahtoi nopeasti päästä asiaan.
— Sinäkö kolkutit? kysyi hän.
— Minun täytyi. Lukko oli kiinni. Se kuului hyvin kovalta aivan pääni vieressä. Vihdoin sain oven auki. Sitten… Enkö saa lopettaa?
— Tyhmyyksiä! Kuinka se toinen piru tuli mukaan? Oliko se siellä sisällä?
— Kun sain oven raolleen, löi ilma vastaani ja ovi riuhtautui käsistäni. Jokin veti minua alaspäin, korvissa suhisi, kaikki oli yhtenä pyörteenä. Samassa hyökkäsi se kimppuuni, kädet kurkkuani tavoitellen. En nähnyt sitä alussa, en tiennyt mistään mitään, minun piti tarttua siihen pitääkseni sitä loitolla, se oli liukas, kylmä. Kauheaa se oli. Se irvisteli minulle, tahtoi purra, ja minä taistelin sitä vastaan. Näytti siltä kuin…
— Äh, sehän oli kuollut eikä voinut hievahtaakaan.