Mauno käsitti.
— Minä teen niin. Mutta pitäkää varanne, kun vedän nuorasta.
Ja hän valitsi entistä raskaamman painon, jossa oli terävä särmä.
— Kun nyt kerran täytyy, sanoi hän vaappuen veneenreunalla ja tähdäten tullakseen oikeaan paikkaan mahdollisimman kauas edellisestä. Sitten hän katsoi viivytellen ympärilleen, kuin olisi halunnut ottaa oikein paljon päivänvaloa mukaansa, hengähti syvään täyttääkseen rintansa ja molskahti veteen raskaasti ja äkkiä kuin hara.
Veljistä tuntui melkein kamalalta nähdä hänen valkean ruumiinsa uppoavan pimeyteen. Vaikka valaistus ei ollut muuttunut, ei vesi enää ollut niin iloisen näköistä. He aavistivat miltä hänestä mahtoi näyttää. Kaamea viheriä avaruus, jota myrsky myllertää vaahtopäisten harjojen välillä, pohja kallioineen, mutineen, kiviröykkiöineen autiona, kylmänä, ahdistavana, mustat varjot onkaloissaan — koko kuollut maailma tuolla alhaalla meren pohjassa.
Se ei ollutkaan kuollut; yhtäkkiä sieltä kuului kumea, kova pamahdus ja senjälkeen toinen niin voimakas, että melkein säikähdytti.
Ennenkuin he ehtivät ajatellakaan, että se johtui kivellä takomisesta ja että vesi vahvisti äänen suurta, tyhjää laivanrunkoa vastaan, tapahtui jotain kummallisempaa, pahempaa. Valkeanvihreä ainejoukko tunkeutui pyörteissä veden pinnasta, työntäytyi sen yläpuolelle ja aukesi ammottavan suuriksi kuplarenkaiksi, kuin jonkinlaiset näkymättömät olennot olisivat hengähtäneet viimeisen henkäyksensä. Se oli ilma, joka oli suljettu syvyyteen uponneen laivan muassa; jälkeenpäin se huomattiin, ei silloin vielä. Oli kuin kaikki kuollut, ihmiset, laiva, kaikki minkä vesi oli ottanut elävältä ja tukahduttanut, sukupolvia kestänyt kauhu ja kylmyys, olisivat pyrkineet ilmoille ja päivänvaloon ja aavemaisen matalasti päästäneet kuuluviin huudon. He kuulivat sen myllerryksenä, jonka muodostivat erilaiset äänet ja sanat, valitukset, kiroukset, tervehdykset kotiin, ja samalla he tajusivat, että se oli vain särkyvien vesikuplien poreilua, jonka he kuulivat. Ilmaan levisi jääkylmyys ja inhottavan paha haju, joka suussakin maistui.
Kaikki kesti vain jonkun sekunnin, ja tuskallisen valppaasti tarkattiin veljen merkkiä nuorasta. Se tuli melkein heti niin kiivaana nykäyksenä, että oli vetää heidät kumoon, mutta he rohkaisivat mielensä ja vetivät. Ensin se tuntui elottomalta painolta, sitten vauhti auttoi sitä eteenpäin, niin että se sukelsi esiin itsestään heidän eteensä.
Se oli Maunon paljas valkea ruumis, mutta liikkeet eivät olleet hänen, eivätkä kasvotkaan. Ne olivat tuskin elävän kasvot, silmät olivat lasimaiset ja kaksin verroin isommat kuin tavallisesti, huulet verille purrut ja leukapielet lukossa, ihon väri oli viirukas sekoitus kalpeata ja verestävää, joka oli jo jäykistynyt ja mustunut. Hän taisteli henkensä edestä ehtiäkseen veneeseen, mutta jäsenet eivät ottaneet totellakseen, pää vaipui kerta toisensa perästä veden alle ja katse pälyili pelokkaasti taaksepäin. Siellä oli jotain tulossa, niitä oli kaksikin. Olisi voinut luulla näkevänsä kaksinkertaisesti. Mutta vain ensi kauhun vallassa; sillä toinen ei ollut valkea ja hänellä oli vaatteet yllään. Hän oli muuten tuskin ihmisen näköinen muodottomaksi paisuneena, takkuiset hiukset limassa ja nenä pitkänä valkeana nokkana. Vesi hänen ympärillään sai paksun, öljymäisen, sateenkaarenvärisen kiillon, kuin olisi sille valutettu rasvaa.
Pari silmänräpäystä vain sen pää oli näkyvissä vedenpinnan rajassa; se kääntyi hitaasti selälleen jonkinlaisessa kaameassa mukavuudenharrastuksessa, paino veti sitä jaloista alaspäin, ja se vaipui verkallensa syvyyteen.