Hän oli vielä näkevinään ruumiin edessään, irvistelevänä, inhottavana ja viheliäisenä, pussimaisen paisuneine, sinertävine lihaksineen ja suurine keltaisine hampaineen. Hän sylkäisi ja puhui teeskennellyn hilpeällä, reippaalla äänellä.
— Hauskempaakin voi olla. En ole juuri halukas enää tuohon. Kuinka monta tahdotte saada käsiinne? Minua paleleekin kovasti, en ikipäivänä ole tuollaista vettä nähnyt. Jos minun pitää sinne vielä mennä, saatte antaa minulle ryypyn.
— Sen toki saanet. Ja he ryyppäsivät kukin vuorostaan.
Mutta Mauno oli vielä kahden vaiheella, hänen kasvonsa olivat verekkäät ja punaiset paineesta, silmänvalkuaiset olivat verestävät ja ympärystät pöhöttyneet kuin yöllisistä hurjasteluista. Hän näytti paljoa vanhemmalta kuin äsken.
— Mitä minä siellä teen? sanoi hän. Antaa sen jo olla.
Raajarikko vallan raivostui näistä estelyistä.
— Ethän vain pelänne ruumiita, sähisi hän. Sinusta ei ole mihinkään. Olet minua kurjempi. — Ja hän sadatteli kohtaloaan, että oli pakotettu makaamaan avutonna toisten kiusan esineenä. Se naula veti, Mauno pyysi neuvoa.
— Sinun pitää katsoa kajuuttaan. Siihen kai kykenet?
— Kykenisinpä kyllä, jos ei ovi olisi lujasti kiinni. Siltä ainakin näytti minusta. Se on voinut turvota.
— Siinä tapauksessa taot sitä kivellä, ennenkuin luovut tuumasta. Käsitätkö?