Hän tahtoi hyökätä raajarikon kimppuun ja työntää hänet mereen, hän sekoitti hänet jumala tiesi minkälaisiin yhteyksiin kuolleen kanssa, jota vastaan hän oli vedessä taistellut ja joka oli ollut vähällä voittaa hänet. Täällä maalla hän tahtoi kostaa, syvyyden piti saada omansa takaisin ja pitää se. Jähmetys, pimeys, viha eläviä vastaan piti ajaa sinne, mistä se oli kotoisin.

Kirkkaassa päivänvalossa sukeutui tässä näytelmä, niin kamala, käsittämätön ja ihmeellinen, että äkkinäinen katsoja ei olisi uskonut sitä todelliseksi, vaan luullut näkevänsä hullua, kauhistavaa unta. Siltä tuntui niistä osanottajistakin, joilla oli järki tallella.

Mielipuolen voimat olivat kasvaneet kaksinkertaisiksi, hänen paljas, märkä ruumiinsa luiskahteli käsistä, ja kallio oli liukas. Hänen jalkainsa juuressa oleva avuton raukka oli vähällä saada hengellään maksaa ahneutensa, hän ryömi kallion reunalla ja ulvoi ja rukoili puolestaan äänellä, joka tuskin oli inhimillisempi kuin hänen riehuvan veljensä inhoa ja vihaa ilmaisevat huudot. Hyökkääjän alastomuus ja mielettömän hurjat liikkeet muistuttivat eläintä, ja oli hirveätä nähdä hänen tallaavan jaloillaan tuota raihnaista miehen jäännöstä. Molemmat toiset veljet olivat, hämmästyksissään noiden kahden muuttuneista, käsittämättömistä olennoista, vähällä antaa kaiken mennä menojaan, mutta valitus piti heidän sääliään hereillä. Heidän ei olisi onnistunut tehdä mitään, jolleivät olisi huomanneet nuoraa, joka vielä riippui Maunon käsivarressa. Siihen he saivat hänet takertumaan ja kiedotuksi.

Hän ei sitten enää ollut niin hurjistunut, kun sai olla katsomatta merelle ja veljeensä. Hänet raahattiin metsään, ja siellä hän vähitellen rauhoittui. Mutta kauan kesti puhutella, ennenkuin saatiin hänelle vaatteet päälle, sillä mielipuolen kuume ja pelko kaikkea painoa vastaan ahdisti häntä jo. Hänet piti viedä kotiin maanteitse. Se kävi hyvin, ja kun hän oli saatu vuoteeseen, vaipui hän tainnoksiin kovassa kuumeessa.

Terveytensä hän sai takaisin, mutta pahemmin kävi ymmärryksen. Usein se oli palaamaisillaan, mutta silloin ajatukset taas takertuivat. Hän muisti selvästi ja tarkkaan kaiken, mitä oli kokenut laivahylyn luona, ja hän puhui siitä jokaiselle, jonka tapasi, mietiskeli sitä ja vaipui siihen lapsenomaisella kauhulla. Hänellä näytti olevan sellainen käsitys, että hänen jalkainsa alla oleva maa oli ohut ja hauras kuin jää, joka voi milloin tahansa murtua avaten pohjattoman kauhujen kuilun. Menneensyksyinen omantunnon haavakin aukeni ja syöpyi suuremmaksi; hän luuli olevansa ikuisesti kadotettu sentähden, että oli laiminlyönyt auttamisen. Kun hän vaipui tylsyyden tilaan, tuotti se hänelle itselleen samoinkuin muillekin lievitystä.

Veljeään hän ei ollenkaan kärsinyt näkyvissään, mutta kun tämä pian kuoli, ei se tuottanut hänelle parannusta. Meri oli jäljellä, ja hän pelkäsi sitä kuin kavalaa eläintä tai pimeyttä. Hän kuljeskeli vaaratonna, toisten auttamana, jotka eivät paljoa enempää ymmärtäneet, haparoivin, varovin askelin kuin yönvanhalla jäällä keinuvin liikkein kuin olisi siten tahtonut tehdä painonsa niin pieneksi kuin suinkin. Kun hän näki vilahdukseltakin vettä, kääntyi hän äkkiä, mutta katsahti siihen kuitenkin salaa kuin johonkin persoonallisesti elävään, salaperäiseen olentoon, joka hurjana ja kavalana vihaa ja pettää ihmisiä. Vaikka vedenpinta olisi päilynyt auringossa kuinka valoisana ja huolettomasti hymyillen, näki hän siitä aina tuijottavan myrskyn vaaleanvihreän silmän ja kaiken sen, mikä piilee sen syvyydessä tuntematonna, ihmismitan voittavana, ihmisajatuksen yli käyvänä. Niin sai hän elää saarellaan kuolemaansa saakka.

Sanaton.

I

Kylä sijaitsi vuorien keskellä juuri siinä kohden, missä tunturiseutu astui viimeisen porrasaskeleen laajalle, matalalle rannikkoseudulle. Siihen aikaan oli metsä korkeampaa ja tiheämpää kuin nyt ja ulottui kaikkialle, missä puitten kasvua eivät vesistöt valtavine syys- ja kevättulvineen ehkäisseet eivätkä rakennelleet patoja tulvan tuomisista, jotka sitten kasvoivat harmaata pajupehkoa. Mutta siinä oli joki, jonka avaraan alhoon ihmiset jo varhain olivat asettuneet asumaan. He olivat ojittaneet niityt ja kyntäneet parhaimmat pelloksi, iskeneet kirveen ja tulen jättipuiden juureen ja suku suvulta laajentaneet aluettaan. Siinä se nyt lepäsi helottaen etelä-auringon valossa, ei ylen rehevänä, mutta varsin hyvänä ja ystävällisenä vuoren rinteillä sijaitsevien punaisten talojen alapuolella. Kapeat peltosarat vivahtelevine laihoineen liittyivät toisiinsa muodostaen juovitetun ja ruudutetun peitteen, jonka kudonnan keveyttä ja hienoutta alkukesällä ei mikään kyennyt voittamaan. Yksinpä suoniittyjen pienet ladotkin loistivat silloin hopeanharmaina muistuttaen hajallaan olevaa, lepäävää laumaa. Maa oli kuitenkin savista ja vaati jokseenkin kovan työn hoitoonsa. Se aaltoili vielä eikä ollut saavuttanut tasangon rauhaa, se nousi ja laski kuin leveän ja voimakkaan rinnan jähmettyneet hengenvedot.

Heti yläpuolella muodosti joki kokoonpuristuessaan viimeisen putouksen, joka ärjyi lannistumatta kesät talvet. Pakkasessa kohosi siitä valkea usva, joka vyöryi virran mukana peittäen rannat jääkuoreen ennen varsinaisen lumen tuloa. Lapset juoksivat sumuun ja huutelivat nauraen toisiaan, vavahtivat äkkiä ja nauroivat hilpeästi ulos tul tultuaan ja tavatessaan taas toisensa, posket kylmän raikastamina, mutta hiukset kuin iän harmentamina. Alempana joki jäätyi, mutta jää ei koskaan ollut täysin luotettavaa syvyyden alati levottomien, pyörteisten voimien tähden. Usein tapahtui, että joku hukkui siihen, mutta ruumista piti keväällä etsiä paljon alempaa. Käsivarret olivat usein ojennettuina pään yläpuolelle aivan kuin viimeisen huudon hakiessa kotia ja ystäviä; ne olivat jähmettyneet siihen asentoon suonenvedontapaisesti yrittäessään tarrata kaikkeen, mikä oli rakasta ja turvallista. Arkku oli tehtävä hyvin pitkäksi, ja se näytti kamalalta ja uhkaavalta; hauta piti tehdä suuri. Lapsista tuntui, että sieltä voisi kuulua huutoja, kun aurinko ja lämpö tulevat ja irroittavat kaiken sidotun.