Vuoret päättyivät jyrkin, hyvin korkein kallioseinämin. Ylinnä oli metsä, ja koska oli vaikeata kuljettaa puuta sieltä ehyenä, taikka vain kiivetäkin sinne, sai se seisoa paikallaan ja kasvaa ja kaatua villinä ja koskemattomana. Jättihongat muuttuivat luuvalkeiksi puu-luurangoiksi, joissa kotkat pesivät tapansa mukaan, kuusenlatvojen muodostaman kovan, okaisen ääriviivan yläpuolella. Kun kaikki oli verhottuna valkeaan, säteili ja paloi koko tienoo aamu- ja ilta-auringossa taivaan viheriää lasia vasten kuin jääkukat ikkunaruudussa, ainoastaan paljon suurempana kooltaan etäisyydestä huolimatta. Kaikki oli jäykkää, suurta ja kummallista kuin unesta mieleen jääneessä maassa, siellä tapahtuneitten ihmeellisten kokemusten häivyttyä muistosta.
Vuodet läpeensä tarttuivat kalliot joka ääneen, joka syntyi niiden keskessä, ja leikkivät palloa kaiuilla, kunnes ne kuolivat ihmiskorvan kuulemilta. Kun paimentyttö huuteli karjaa kotiin kaikilla hyväilevältä sointuvilla nimillä, silloin syvältä kivestä kaikui sama ääni, ja oli kuin satukansa olisi siellä sisällä myöskin koonnut laumojaan, suurempia, rikkaampia ja koreampia kuin mitä ihmisillä oli. Tai kuin he pilkalla olisivat matkineet onttoja ja köyhiä ääniä, tai vihassa ja vahingonhalussa tahtoneet houkutella luokseen toisten omaisuutta. Näin erilaiselta se voi kuulostaa hetken ja tunnelman mukaan.
Kun rekien kulkuset soivat äänekkäästi pakkasessa joelle vievällä tiellä ja äkkiä katosivat mutkauksessa, silloin kuulosti jäljellejääneistä, kuin ne olisivat suoraan menneet vuoreen ja laulaneet edelleen sen sisällä kiemurtelevilla poluilla, jotka olivat lukitut kuolevaisilta ja mistä ei kuitenkaan yksikään ollut koskaan palannut takaisin.
Kaikki suljettu ja salaperäinen, vuosisadasta vuosisataan ahdistettu ja unohdettu, se tuli seudun asukkaille tunteen taustaksi. Ääniin tuli syvä, verhottu sointu, joka jäi korvaan soimaan. Lujien kulmien varjostamat silmät katsoivat miettiväisinä eteensä vakavassa ja ikäänkuin juhlallisessa rauhassa arkipäivän yksinkertaisimmissakin askareissa. Huulet olivat lujasti suljetut, ja vaikeneva näytti kuuntelevan sisäänpäin.
Siellä kasvoi voimakasta kansaa, tottunutta hillitsemään itseään, mutta kuuroa sielunsa liikkeille, hiljaista toimessaan, hiljaisempaa ilossaan.
II.
Kerran kuoli siellä mies, ja koska perheen hyvinvointi oli jo ennestään järkytetty useitten onnettomuustapausten johdosta, täytyi lasten lähteä kotoansa vieraaseen palvelukseen. Vanhimman tyttären nimi oli Ingert; hän ei ollut vielä täyskasvuinen, mutta hänestä näytti tulevan suuri ja voimakas ja kauniskin. Hän tuli erääseen naapuritaloon, jonka isäntä oli nuori ja naimaton ja jolla oli äitinsä talossaan. Se oli arvossapidetty, hyvä ja rikas pesä, ja hänen oli siellä hyvä olla. Hän sai yhä enemmän ja enemmän toimia huostaansa sitä mukaa kuin voimat ja ymmärrys kasvoivat. Silloin hänen luonteensa muuttui iloisemmaksi, kun hän tunsi olevansa hyödyksi, muutoin häntä vaivasi tieto siitä, että oli vajonnut omistavien luokasta ja nyt oli toisten käskettävänä. Vaikeinta oli olla kotiseudulla siinä asemassa, sillä ne, jotka hänet näkivät, saattoivat ajatella samaa kuin hän, ja hänen oli torjuminen luotaan heidän aavistettu säälinsä.
Vihdoin rupesivat nuoret pitämään toisistaan. He eivät sitä osoittaneet sanoin eivätkä ilmein, päinvastoin tulivat he vieraammiksi ja melkein tylyiksi käytökseltään. Kumpikin säilytti omaansa jonkinlaisella pelolla, joka tuli aremmaksi ja ylpeämmäksi tunteen heissä yhä kasvaessa. Miksi niin piti olla, sitä he eivät ajatuksissaan selvittäneet, yhtä vähän kuin miksi pilven varjo toi tuulta ja kylmää mukanaan; siinä ei auttanut muu kuin kietoa vaate tiukemmin ympärille. Jos he tutkivat sydäntään, tuntui heistä, että rakkautta, joka olisi yhtä syvä ja voimakas kuin heidän omansa, tuskin voi olla olemassakaan, se oli yhtä mahdotonta kuin että myrskytuuli voisi puhaltaa kahdelta eri taholta. Tuntiessaan oman arvottomuutensa tuli kumpikin siihen havaintoon, että häntä ei toinen voinut pitää yhtä arvokkaana kuin hän itse piti toista, eikä kumpikaan tahtonut tyytyä vastaamaan valheella rehelliseen huutoon. Tytöstä oli myös köyhyytensä esteenä avioliittoajatukselle.
Muutoin he olivat kyllin onnellisia saadessaan elää toistensa rinnalla ja antaessaan työn täyttää tunnonrauhalla päivän. Pitkään aikaan heidän mieleensä ei johtunut edes pyytää enempää. Mies ei olisi tahtonutkaan tehdä äitinsä mieltä vastaan, sillä tämä ei ollenkaan tahtonut miniää taloon. Hänellä oli syöpähaava rinnassa, joten hänellä ei ollut pitkälti elon aikaa. Sen tahtoi hän elää rauhassa ja tuntea tahtonsa vallitsevan voimakkaana ja lujana, kunnes hetki oli käsissä, jolloin sen tuli kääntyä pois ja särkyä. Hän katsoi elämään synkästi, mutta rohkeasti eikä tahtonut verhota sitä ilon valepukuun. Se sai leikkien kulkea edelleen tapansa mukaan, sitten kun hän itse oli kätkössä, mutta nyt hän tahtoi olla hymyilemättä ja suutaan vääntämättä, koska selvästi tiesi, minkä arvoista se oli. Hän piti paljon Ingertistä juuri tämän hiljaisuuden tähden, jonka hän luuli sisältävän samaa kylmyyttä kuin hänen omansakin, ja hän oli ystävällisempi hänelle kuin muille, syystä että ei saanut tarpeetonta tuttavallisuutta vastaukseksi. Niin kului aika, kunnes äiti kuoli.
Nyt tiesi mies, Gabriel oli hänen nimensä, että jos hän ollenkaan puhuisi, pitäisi sen olla kuolemantapauksesta aiheutuneiden muutosten yhteydessä. Mutta se oli vastaista hänen sopivaisuudentunteelleen, hänestä tuntui kiittämättömältä heti sellaisen tappion jälkeen täyttää aukko ja kääntää suru iloksi. Äiti oli ottanut suuren sijan ja jättänyt jälkeensä voimakkaan ja juhlallisen muiston; yksin huoneessa vallitsevan ilman ihmeellinen kylmyys tuntui henkivän puhtautta ja hiljaisuutta, jota ei ollut rikottava. Poistunut oli vielä heidän keskellään, ja hänen haamuaan ei pitänyt pelottaa pois ja sulkea ulos pimeyteen, ikkunasta katsomaan toisten iloa.