Se, minkä hän sai ja mitä hänen tuli tehdä oli: puhutella Ingertiä ja kysyä, tahtoiko hän jäädä kuitenkin taloon, vaikka hän nyt oli yksin, ja tarttua siihen peräsimen osaan, jonka vainaja oli jättänyt. Aika sai sitten rauhassa tuoda mukanaan sen, mikä oli tapahtuva, jos yleensä jotain oli tapahtuva.

Mutta kun Gabriel kysyi häneltä, ääni hillittynä ja määräperäisin sanoin, ei hän voinutkaan hallita katsettaan. Se hymyili ja hyväili tulevaisuuden mahdollisuutta; siihen syttyi loiste heidän seisoessaan eteisenportailla, silmäillen maaliskuun illassa hämärtyvää maisemaa ja kevätvalon leikkiä lumella. Ja Ingert näki loisteen.

Ja Ingert oli hyvin ylpeä, ja hänen ajatuksensa oli nopsa ja terävä.

Hän ei ole koskaan ennen katsonut minuun noin, ajatteli hän, olen kaunis hänen mielestään, hän tietää, että olen köyhä, ja tahtoo minua jäämään tänne yksin kanssaan. Jos hän olisi ajatellut pitemmälle, tarkoittanut jotain enempää, olisi hän nyt sen sanonut. Jos jäisin, voisi siitä koitua minulle häpeää, sillä en voisi mitään kieltää, jos hän oikein pyytäisi. Vaikkapa hän vain teeskentelisi rakkautta. Tiedänhän, mitä miehelle voisi pälkähtää päähän, jos asuisimme täällä turvallisesti ja tottuneina yksinäisyyteen.

Ja juuri siksi, että hän itse rakasti niin suuresti, tarttui hän kovemmin ja ankarammin sydämeensä. Hän tiesi kyllä, että jos niin olisi tapahtunut, olisi se kunnon miehen puolelta, kuten Gabriel oli, johtanut avioliittoon. Taikka, jos hän pitäisi varansa, voisi hän houkutella tämän siihen kunniallisella tavalla, huolimatta köyhyydestään. Mutta pienintäkään viekkautta tai rumaa keinoa käyttäen ei hän tahtonut saavuttaa onneaan, jos sitä sanaa ollenkaan sopi käyttää, ei Gabrielin suhteen, vaikka hän muihin nähden saattoi katsoa sellaista yhtä ennakkoluulottomalta kannalta, kuin oli tavallista hänen piirissään. Nyt tarvitaan rohkeutta, ajatteli hän, ja samassa oli hänellä sitä yllin kyllin ja hän pysyi lujana päätöksessään.

Ei, sanoi hän, ei hän tahtonut.

Ja Gabrielin silmissä loiste sammui. Hänkin kävi tilille rakkautensa kanssa ja tarttui siihen kovasti ja vakavasti.

Hän ei vastaa rakkauteeni, ajatteli hän. En sitä koskaan ollut toivonutkaan. Ainoastaan että ehkä joskus… Mutta niin ei pitänyt käymän. Hän on oikeassa; jos hän niin tuntee, on parasta heti erota.

Ja täten oli hänelle vielä mahdottomampaa kuin ennen antaa edes vilahdukseltakaan nähdä, mitä hän oli tarkoittanut. Heidän hyvästijättönsä oli lyhyt, mutta ystävällinen. Hyvänä isäntänä ja hyvänä palvelijana he erosivat, mutta raskaat olivat heidän askeleensa toistensa luota.

III.