Ingert ei tahtonut jäädä paikkakunnalle. Oli mahdotonta elää siellä, ajan pitkään yhä enemmän etääntyen hänestä, nähdä hänen ottavan vaimon, tanssia hänen häissään, kohdata hänen lapsiaan. Jos taas sattuma veisi heidät yhteen, uhkasi vaara uudestaan, sillä nyt, paremmin kuin koskaan, Ingert tiesi olevansa olemassa vain Gabrielia varten. Hän meni pois hakemaan uutta palveluspaikkaa, alemmaksi jokivartta ja sieltä etemmä etelään, tasankomaalle.
Hän sai paikan erään talonpojan luona, jonka nimi oli Nils. Tällä oli hallussaan paljon maata ja väkeä, ja hän oli kaikkien arvossapitämä ja hyvä, vakava mies. Vähän aikaa oli hän ollut leskenä, ja hänellä oli pieni poika.
Hän kiintyi vieraaseen tyttöön, joka toimitti hiljaa ja arvokkaasti askareensa ja ehti siten enemmän kuin muut iloisuudellaan. Hän näytti kuuluvan eri piiriin kuin kanssapalvelijat, tahtomattaan pysyttäytyen heistä erillään. Tällaiseksi hänet teki, lukuunottamatta luonnon antamia taipumuksia ja hiukan surunvoittoista muistoa erilaisesta syntyperästä, rakkaus ja kaipuu jätettyyn.
Jos hänellä olisi ollut samat tunteet kuin minulla, ajatteli tyttö, olisi hän jo seurannut minua ja noutanut minut pois. Nyt olisin heti suostunut. Olenhan minä alati siellä, vaikka täällä näytän elävän. Joka yö minun täytyy sinne siirtyä, vaikka en sitten muista, mitä olen nähnyt. Hänen äänensä kuulen valveellakin omituisine sointuineen, joka siellä liittyy joka ääneen. En olisi niin väsynyt, jos todellisuudessa saisin kuluttaa jalkani sinne vievillä poluilla. Hyvä on, ettei häntä sattuma saata likelle, sillä silloin olisi arpani heitetty. Näin ei voi elämäni jatkua; minun täytyy, täytyy unhottaa.
Kun isäntä jonkun ajan kuluttua kysyi Ingertiltä, tahtoiko tämä tulla hänen vaimokseen, kalpeni hän sen sijaan että olisi punastunut.
Kohtalo niin tahtoo, ajatteli hän. Se on hyvä ja vakava minulle, ja jos se taivuttaa minun päätäni niin, että tekee kipeää, tapahtuu tämä siinä tarkoituksessa, että näkisin pelastukseni. Velvollisuudessa olen tähän asti löytänyt leponi, vaikka se olikin niukka ja helposti häiriytyvä. Jos nyt omistan sen suurempana ja juhlallisempana, tiedän sen antavan vielä enemmän, vaikkakin se maksaa enemmän. Silloin minun täytyy pakottaa ajatukseni ja sydämeni; sisintä sopukkaa myöten on minusta tuleva sellainen kuin pitääkin. Miehellä, joka tarjoo minulle kättään, on aina ollut minusta korkeat ajatukset. Hän ei ole pyytänyt enempää kuin mitä hänelle voin antaa — elämäni on hän saapa. Tuo toinen minussa kuolkoon. Se on pysyvä minusta kaukana, ja tie sinne sulkeutuu vihdoinkin.
Ja Ingert myöntyi tarjoukseen ja hänestä tuli määräajan kuluttua Niisin vaimo. Hän pysyi entisen kaltaisena, yhtä vakavana ja yhtä hiljaisena. Monet luulivat hänen ylpeilevän asemastaan, mutta kun se soveltui hyvin hänen arvokkaaseen, nuoreen olentoonsa, kunnioitettiin häntä yhtä paljon siitä huolimatta.
Vasta kuukausien kuluttua saapui sanoma tästä lngertin kotipitäjään. Gabriel oli koko ajan ollut levoton ja rauhaton kenenkään tietämättä syytä siihen. Hänen luonteensa mukaista ei ollut istua murehtimaan kadotettua onnea. Eikä kansakaan sillä tavoin käsittänyt elämää. Vaadittiin paljon itseltään, ja jos se ei riittänyt antamaan rauhaa, vaadittiin enemmän ja pakottauduttiin eteenpäin. Niin Gabrielkin teki.
Saadakseen jotain täytettä talvitöistä runsaasti ylijäävälle ajalle rupesi hän rakentamaan lisää taloonsa, vaikka se oli hänelle jo tarpeeksi tilava. Tuollainen hyödytön ylellisyys oli siellä silloin, samoin kuin nytkin, tavallista, ja jos jotkut ihmettelivät, miksi hän yksinäisyydessään niin teki, päätyivät he arveluun, että hänestä tuntui vaikealta asua samassa talossa, johon äidin muistot olivat liittyneet. Itse hän antoi sen selityksen käydä omastaan. Vastahakoisesti otti hän vastaan apua ja yksin haki hän puut metsästä. Siellä kuuli hän jokaisen pakkasilmassa terävöityneen kirveeniskun, joka sattui jäätyneeseen puunrunkoon, kajahtavan takaisin syvältä vuoresta ja vetoreen ketjujen ratisevan sen sisässä. Silloin oli kuin olisi hänen rakennuksensa keralla kasvanut toinen hanke, salassa ihmisten silmiltä, yhtä salaperäisenä ja tuntematonna tarkoitukseltaan kuin hänen omansakin, mutta suurempana ja valtavampana kuten kaikki, mikä on tulevaisuuden porttien takana.
Väliin hän tuumi: Olen antanut onnen mennä luotani ja nyt rakennan sille jotain, joka aina on pysyvä tyhjänä. Tahdon kuitenkin tehdä sen valmiiksi. Mitä ne siellä vuoressa rakentavat? Onko niiden kohtalo sama kuin meidän? Mutta mitä tiedän omastanikaan? Ehkä voi joskus käydä niin, että talo ei jääkään tyhjäksi, ehkä hän tuntee samoin kuin minä. Silloin tulee hän takaisin, ja silloin loistaa tupa häntä vastaan ja sanoo, ettei hän ole poistunut ajatuksistani. Joutuin eteenpäin siis! Kävipä miten tahansa, on hyvä tehdä työtä väsyksiin asti ja nukkua rauhassa. Hän oli ennättänyt saada valmiiksi katon ja huoneet, valkeat ja kajahtelevat tyhjyydessään.