VAIMO ei sano mitään, mutta tuntee, kuinka katse vetäytyy kokoon ilonvälkkeestä. Hänestä tuntuu, että sen pitäisi häntä lämmittää. Meillähän on toisemme, ajattelee hän.
MIES (näyttää kuulevan hänen ajatuksensa, mutta siinä ei tunnu olevan mitään kummallista eikä pelottavaa). Niin, meillähän on toisemme. Täällä on niin valoisaa ja hyvä olla. Tässä on jotain juhlallista, en tiedä mitä. Olen kai kulkenut pimeydessä ja ajatellut syvästi. Sinun läheisyytesi on minusta hyväilevä, samoin valo. Sinun mielestäsi on varmaan ihmeellistä, etten tule sinua hyväilemään. Mutta ei sitä tarvitse. Näin on melkein parasta. Näen sinut ja olen sinua likellä. Äsken oli aivan toisin.
VAIMO on äärettömän onnellinen, mutta värisee hiukan. Hän ei ymmärrä syytä, sillä hän ei enää muista menneitä. Hän katsoo katsomistaan miestään antautuen siihen kokonaan, mutta hänen silmänsä välkkeen sumentavat kyyneleet. Hän ajattelee: Tämä on suurta onnea. Sitä, joka ulottuu syvälle, lähteisiin saakka. Olen sitä ennenkin tuntenut.
MIES (ei huomaa hänen liikutustaan). Tuolla ulkona ollessani valtasi minut omituinen tunnelma. Olen ennenkin sitä kokenut. Tuskin sentään koskaan niin voimakkaana. Se oli melkein aavemaista. Lyhdynvalossa muuttuvat varjot elollisiksi, elolliset varjoiksi; ei mikään ole pysyvää. Valo ei ole valoa, vaan värisevää liikuntoa, jota en oikeastaan näe, sillä en ole sen ulkopuolella. Olen kaikessa tuntevana osallisena. Olen talorivien kivessä, jotka eivät enää ole kiveä, vaan voimakokoutumia, painon ja vastapainon muodostamia. Olen maassa, joka kaikkea kantaa ja joka myöskin on elollinen: jäntevän voiman säteilyä. Tunnen, ettei ole mitään kuollutta, vaan että elämän juuret ulottuvat pohjaan, jos pohjaa on olemassa. Tiedänhän muutenkin niin olevan, olet kuullut minun puhuvan siitä vaistosta tutkivan ajatuksen riemuvoittona. Olen silloin ajatellut muiden ajatuksia. Mutta siinä tunnelmassa ei ole voitonriemua, vaikka välittömästi käsitän. Se on oikein kammottavaa, tuntee astuvansa äärettömyyden kuiluun ja vajoavansa. Minä itse samoin kuin kaikki musta ja varjomainen, joka näyttää aineelta, eikä meitä erota mikään pilvien mustien joukkojen yhtäläisyydestä, jotka hakevat tasapainoa korkealla päittemme päällä. Ne eivät koskaan sitä saavuta, vaan muuttavat hitaasti ja ikuisesti muotoaan.
VAIMO (koettaa seurata mukana, mutta kauhistuu, ikäänkuin vaara uhkaisi hänen omaa olemustaan. Pian hän sen kuitenkin unohtaa miehensä tähden.) Ethän vain liene sairas? Nuo ovat Hamletin-ajatuksia. Minä ja sinä ja kaikki, mikä on meidän, on lujaa ja turvallista. Etkö sitä muista? Tulet muutoin sairaaksi. Minulla oli äsken jotain levottomuutta herättävää mielessäni, mutta tulin niin rajattoman iloiseksi, kun tulit.
MIES (jatkaa omaa puhettaan huomaamatta muuta). Olen kaikkeen kuuluva ja yhtä kaiken kanssa, mikä minua kohtaa. Väsynyt, arkakavioinen hevonen, joka palaa kotiaan, kiirehtivin, raskain askelin kulkeva mies, pelästynyt lapsi, nainen, joka suopi minulle ruman, surullisen ammattihymynsä, kaikki ovat yhtä kanssani. Salamana muuttuu heidän sielunsa minuun ja minun heihin. Eläimen tuntomielikuvitus pilttuusta ja silpusta, ihmisten jähmettynyt kaipuu toiseen tai toiseen, pelko jotakin kohtaan siirtyy minuun. Kaikki on yhtä, levottomuutta, halua, ja minä tiedän, että kun halu on tyydytetty, kasvaa varjosta sen takaa halu johonkin uuteen. Se on elämää, ajattelen.
VAIMO (melkein huutaen). Ei siinä ole kaikki! Elämä voi olla suloistakin. Kunpa tietäisit, kuinka onnellinen olin tulostasi, kuinka onnellinen olen, kun saan nähdä sinua. Jospa vain et puhuisi noin!
MIES. Olet oikeassa, siinä ei ole kaikki. Minä vain ajattelin sitä, minkälaisena kaiken näin, kun olin unohtanut… Nyt on kaikki täällä luonasi toisin. Tässä omituisessa valossa. Ja sinun silmäsi loistavat niin pehmeästi! Ajattele, kuinka hyvä meidän on täällä usein ollut.
(Mietiskellen.) Mutta kuitenkin pitää ymmärtää, mikä aiheuttaa tuon levottomuuden. Syynä lienee jokin erehdys, jokin sokeus, joka pitää ihmisen sulkeissa ja haparoivana, vaikka avoimesta ovesta käy kylmä veto. Minusta tuntuu, että astuin siitä ulos. Olin kauan ulkona. Tahtoisin muistaa, minkälaista siellä oli.
VAIMO (näyttää hänkin muistavan kylmyyden, josta mies puhuu, mutta pelkää kuitenkin sitä). Ei nyt! Muista minua sen sijaan! Tai työtäsi, tai lapsia!