Johan. Kaikki sinistä, sellaista iloista, kuin toivon sinun hallituksesikin tulevan olemaan. Sinistä, kuin pienet kätösesi (silittää Klaaran kättä joka on hänen käsivarrellaan.) — kun kynnet ovat piilossa.
Klara. Mutta ne eivät tule koskaan todenteolla näkyviin, joll'et sinä siihen pakoita… (Osoittaa viimeistä ovea hiukan hämillään.) Entä tuo ovi tuolla, Johan?
Johan (vie hänet sinne.) Kaikkein pyhimpään (avaa oven.) johon vaan sinä ja minä saamme astua.
Klara (kurkistaa uteliaana.) Siellä on niin pimeä — sinä pidät kynttilää pahasti kädessäsi.
Johan (ottaa häntä vyötäisistä.) Tule, mennään sisälle ja sytytetään siellä kynttilät… (Kuiskaa.) Oma, pikku vaimoni!
Klara (katsoo häneen; kuiskaten.) Johan! Minä rakastan sinua.
(Johan tahtoo viedä hänet sisään huoneesen.)
VIIDES KOHTAUS.
(Silloin juuri avaa palvelija peräoven auki. Puolisot hypähtävät erilleen; rouva hiukan parkaisten.)
Palvelija. Pyydän tuhannesti anteeksi.