Klara. Niin, eipä löydy yhtään toista ihmistä, joka minua niin olisi hellinyt kuin hän. Niin että pidä vaan varasi, ett'en rupea katumaan kauppojani, kun sinun kanssasi naimisiin menin! — — Äitihän se tietysti palvelijan on teetäkin käskenyt meille keittämään. Hän ei voisi nukkua rauhassa, jos hänen pitäisi ajatella että minun täytyisi olla ilman iltateetäni ja ilman leivoksia.
Johan. Ja nyt täytyy sinun tyytyä vaan minuun.
(Tahtoo suudella häntä.)
Klara (vetäytyy kauemmas.) Ei, ei! älä suutele minua. (Katsoo häneen.) Minä en uskalla.
Johan (tavoittaa häntä.) Etkö uskalla suudella minua? Sehän on vallan uutta!
Klara (katsoo olkansa takaa.) Niin ennen kyllä — kun olimme kihloissa. Mutta nyt…
Johan (koettaa ottaa häntä kiinni.) Nythän sinun pitäisi suudella minua monta kertaa useammin.
Klara (torjuen.) Ei, mene tiehesi — Minä en uskalla. En tunne sinua. Olet niin kovin veitikan näköinen.
Johan (kuten ennenkin.) Ja sinä olet niin kovin kaunis. — Klara, pelkäätkö minua?
Klara. En, en, seiso paikallasi. Aivan rauhassa. (Tarkastaa häntä.) Minun täytyy tottua sinuun… (Johan tahtoo ottaa hänet kiini.) Jos vaan sormellasikaan kosket minuun, niin huudan!… (katsoo häneen silmiään räpäyttämättä.) Noin, hymyileppäs noin!… Kas, miten kultainen oletkaan! (menee hänen luokseen.) Suutele minua nyt!