Pää pyörällä nousi Emanuel vihdoinkin keskiyön aikana rippituolistaan ja horjui huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, inhimilliset intohimot pyörivät hänen päässään noidantanssiaan. Niin, tuolle alttarilla olevalle kuolleelle kuvalle olivat he tuoneet mukanaan ihania lauluja ja herttaisia kukkia; mutta hänelle, heidän papilleen, eivät he olleet tuoneet muuta kuin katkeruutensa, rumuutensa, tuskansa ja syntinsä.
Mutta erityisesti huolestutti häntä eräs "rippilapsi". Se oli mustakiharainen, suurisilmäinen, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Hän oli kauan vapisten ja itkien maannut polvillaan rippituolin edessä, ennenkuin saattoi ruveta puhumaan. Sitten sanoi hän tulleensa pitkän, vaivaloisen matkan päästä, etsiäkseen apua pyhältä Marialta, hän itse ei voinut koskaan itseään auttaa, hän kauhistui omaa itseään, hän oli niin kylmä, kiittämätön ja uskoton. — Rakas lapseni, oli pappi häntä lohduttanut, syntisi ovat tunnustuksesi kautta jo anteeksi annetut. Tästä hetkestä lähtien, jolloin syytät itseäsi kiittämättömyydestä ja rakkaudettomuudestasi, ei sinun sydämesi enää sellainen ole. Mene rauhassa! Hän oli ristinmerkkiä tehden siunannut rippilapsen; mutta tämä jäi portaalle polvilleen ja itki, kunnes kaksi tungeskelevaa vaimoa työnsi hänet pois, päästäkseen hekin vuorostaan ripille.
Nuoresta papista tuntui siltä, kuin olisi tämä tyttö lohduttomana lähtenyt rippituolista. Ja kun hän viimein sulki silmänsä, näki hän unissaan tytön makaavan tukka hajallaan hänen jalkojensa juuressa, mutta paljon suloisempana ja viehättävämpänä kuin Magdaleenan nähdään makaavan Kristuksen jalkojen juuressa.
Ennenkuin aurinko vielä valaisi huippuja ja kaukaisia jäätiköitä, oli Emanuel jälleen kirkossa tyydyttämässä uutta ihmisjoukkoa. Koko vuorenlaki oli täynnä ihmisiä; kaikki tunkeutuivat kirkkoa kohti, nähdäkseen pyhänkuvan. Ja kun kellot kaikuivat ja urut soivat juhlallisesti, silloin syntyi suoranainen rymy ja monet tahtoivat väkivallalla työntäytyä ovesta juhlamessua kuulemaan. Mielet kiihottuivat yhä enemmän ja kun messu oli päättynyt, särkyi puinen aitaus, joka erotti kuorin varsinaisesta kirkosta, ihmispaljouden painosta, ja ihmiset syöksyivät alttarille suutelemaan neitsyt-Marian kuvaa, ja äkkiä kuului huutoja: ottakaa pyhä-kuva alas ja tuokaa ulos, niin että kaikki saavat sen nähdä! Ihmisjoukko ryntäsi alttarille ja otti kuvan pölyisestä syvennyksestään.
Emanuel vavahti. Kuinka on tuo vastenmielinen kuva ilman koristuksia kestävä päivän valon? — Mutta ihmisjoukko huusi, ulvoi ja itki ihastuksesta, kun mäntypensaassa kasvanutta haahmoa kuletettiin riemusaatossa ympäri vuorenlakea. Niin, ja yhä suuremmaksi kasvoi monen riemu ja kunnioitus, kun he nyt omin silmin näkivät, mitä he niin usein olivat epäilleet, että kuva ei ollut ihmiskäsin tehty, vaan itsensä Kaikkivaltiaan muovailema.
He eivät olleet innostuksessaan antaneet papille sanan vuoroa; mutta kaikki päättyi rauhallisesti ja kuva seisoi taasen syvennyksessään.
Kuva oli tänään kestänyt tulikoetuksensa; kansan suun kautta puhuva Jumalanääni oli tunnustanut sen oikeaksi, ja Emanuelia jo kauvan kalvanut epäilys näytti hävinneen.
Jumalanpalveluksen jälkeen otti pappi kalkin sakramentti-kaapista, antaakseen katumuksen puhdistamille uskovaisille Herran ruumista. Kansa oli polvillaan pitkissä, moninkertaisissa riveissä ja Emanuel asetti jokaisen kielelle pyöreän, valkoisen öylätin sanoen: Herra, en ole mahdollinen, että käyt kattoni alle; sano vain sana, niin sieluni paranee! Mutta kun pappi näki tuon mustatukkaisen ja suurisilmäisen tytön polvistuneena, kädet hartaasti ristissä, ruusunpunaiset huulet kainosti auki, kirkkaat silmät lapsellisesti pappiin kohotettuina, kunnes pitkät silmäripset pyhästä hartaudesta painuivat alas — silloin alkoi hänen kätensä äkkiä vapista, ja öylätti putosi kivipermannolle, ennenkuin oli koskettanut tytön huulia. Tyttö päästi huudon: oi, Jumala, Jumala on minut hylännyt! ja pyörtyi ihmisjoukon keskelle.
* * * * *
Emanuel kävi tapaamassa tyttöä eräässä suojamajan huoneessa. Tyttö makasi olkivuoteella peittäen kasvonsa käsillään. Nuori pappi seisoi siinä epäröivänä, sillä hän ei tiennyt, oliko hän tullut pappina vai ihmisenä.