Minä kiitän tästä hengellisestä lohdutuksesta! tokasi nuorukainen ja kumarsi kohteliaasti. Ja minä tahdon suoraan sanoa, miksi te näin kovasti hyökkäätte kimppuuni, — siksi, että — —
Jeesus Maria! ota vettä suuhusi, Bimel! huusi nuori nainen, tarttui pojan käsivarteen ja tempoi hänet kiiruusti pois.
He katosivat metsään. Emanuel kuuli vielä kauvan tytön parkuvan ja moittivan käärmettä, joka oli aiheuttanut koko tämän hämmingin.
Kerran vielä silmäsi Pater terävästi ja tutkivasti mäntypensasta, sitten lähti hänkin. Matkalla pysähtyi hän usein. Kahden harmaan kiven halkeamassa näki hän haukanpesän, missä näytti olevan kovin eloisaa. Hän seisoi sen edessä kauvan aikaa, ja myöhemmin katui hän sitä tapaa, millä hän oli Gaiser-Bimeliä varoittanut. Hän oli tosin ollut kiihottunut, mutta hänen olisi kuitenkin pitänyt nuhdella toisin.
Marian päivä.
Keskikesän lopulla, elokuun 15 päivänä, viettää katolinen kirkko yhtä komeimmista juhlistaan. Tuona päivänä kohoaa neitsyt-Marian palvelus melkein haltioituneeksi innostukseksi. Tämä on se ihmeellinen päivä, jolloin Jeesuksenäiti ilmielävänä kohosi taivaaseen apostolien silmien edessä ja enkelikuorojen saattamana.
Kaikkialla, missä hedelmällisissä laaksoissa kohoaa Marian temppeli, tai missä metsien rotkoissa tai vuorenhuipuilla kajahtelee kappelinkello, tulvii pyhiinvaeltajia yhteen, viettääkseen tätä muistojuhlaa komeasti ja sydämen ilolla.
Pater Emanuel odotti tätä päivää ikävöiden ja peljäten. Kurjalan kirkko koristettiin sisältä ja ulkoa mäntyseppeleillä ja katajanoksilla, uusia vahakynttilöitä asetettiin alttarille, jopa niin suuressa määrässä, että ne melkein kokonaan peittivät pyhän kuvan. Kaikki suojakodin huoneet aukenivat, mutta kun juhlan edellisenä iltana tulvi pyhiinvaeltajia kolmelta eri taholta vuoristosta, ja kun heidän rukouksensa ja laulunsa kaikuivat kaikilla kallioilla, ja kun he lähestyivät liehuvine lippuineen tuhatjoukkoisina, silloin eivät vieraat enää voineet mahtua kirkkoon eikä majoihin. Sadat väsyneet pyhiinvaeltajat saivat viettää yönsä rihkamakaupustelijoiden kojuissa ja kirkon edessä olevalla kivityksellä. Kaikkialta kuului yhtämittaista rukoilemista, laulamista ja huokaamista kaikilla maailman kielillä; kiihkeä unkarilainen koetti huutaa juhlatervehdyksensä saksalaista kovemmin ja intohimoinen italialainen tahtoi voittaa slaavilaisen surumielisen laulun; sitä, joka kovimmin huutaa, kuulee siunattu Jumalanäiti ensinnä. Toisinaan nousi vanha esirukoilija uhri-arkulle ja varoitti jo kokonaan käheällä äänellään taskuvarkaista. Joku toinen taasen koetti yhteensulloutuneen ihmisjoukon läpi raivata tietä jollekin pyörtyneelle vaimolle tai puoleksi musertuneelle lapselle.
Emanuel piti aatto-iltana, auringon jo laskettua ja yhä uusien pyhiinvaeltajajoukkojen tulviessa, juhlallisen iltasaarnan. Lukemattomia kynttilöitä paloi alttarilla ja seinillä ja vieläpä kuulijain joukossakin. Paksu, sininen savu katkusi kirkon suojissa, ja kaikki kuumeisen kiihottuneet kasvot olivat käännetyt pyhänkuvaa kohti. — Tämä päivä oli tärkeä. Oli jo rukoiltu sitä, mitä tällä hetkellä ja tässä paikassa saattoi taivaankuningattarelta pyytää. Hyvää satoa, avio-onnea, terveyttä, rikkautta, onnettomien vapahdusta kiirastulesta, onnellista kuolinhetkeä — ja kaikkea, kaikkea, mitä ihmissydän saattaa toivoa, rukoiltiin. Eräs ijäkäs nainen rukoili sairaan lampaansa puolesta yhtä suurella hartaudella kuin nuori vaimo kuolevan puolisonsa puolesta. Vanha hevoskauppias vannotti pyhää Jumalanäitiä pitämään salassa hänen juonensa, joita hän käytti petkuttaakseen kauppaystäviään. Kuusitoistavuotias poikanen kärtti armonäidiltä itselleen viiksiä. — Mutta ken saattaisi lukea ja mitata ne ihmissydämien salaiset kärsimykset, jotka purkautuvat täällä kyynelvirtoina eikä sanoina ja ajatuksina?
Iltasaarnan jälkeen istuutui Pater Emanuel rippituoliinsa ja myöhäiseen yöhön saakka kuunteli hän kertomuksia ihmissielun rikoksista, hairahduksista ja hirmutöistä. Ne mahtoivat olla kauheita hetkiä nuorelle papille, kun hän muutenkin niin autiossa, yksinäisessä elämässään sai kuulla vain elämän varjopuolista. Mutta omituista oli, että tälle nuorelle papille olivat kaikki ne synnilliset ailahdukset, joita hänelle rippiristikon läpi korvaan kuiskattiin, tuttuja — hän oli ne kokenut omassa sielussaan. Ja hänenkö piti tuomita toisten hairahduksia? Ja hänen, nuorukaisen luokse tulivat harmaantuneet ja ryppyiset miehet pyytämään neuvoa ja opetusta. Hänen luokseen tuli myös moni nuori, elämänhaluinen olento ja uskoi hänelle luottavasti sydämensä sisimmät tunteet, jotka muuten arka häveliäisyys verhoo.