Emanuel istui pöydän ääressä ja nojasi päätään käteensä. Tuo nuori, vieras tyttö istui jakkaralla ja alkoi, ensin vitkasteltuaan ja huokailtuaan, puhua:
Herra pastori, en tiedä kuinka minun pitäisi alkaa. Usein ajattelen, että vanhempieni synnin tähden on elämäni niin onneton. Innsbruckin kaupungissa olivat ihmiset löytäneet minut vastasyntyneenä kirkon rappusilta. Jouduin orpokotiin… Orpokodista annetaan lapsia sellaisille ihmisille, jotka ilmoittavat niitä haluavansa. Ja monet haluavat, sillä lapsista maksetaan rahaakin. Minut sai eräs maalaisvaimo, joka oli "enkelientekijä", ja joka käytti kasvatukseen saamansa rahat itselleen ja antoi lasten kuolla; kuolleet lapset tulevat taivaassa enkeleiksi, senhän tiedät, herra pastori. — Mutta minä olin sitkeähenkinen, ja kun kasvatusäitini huomasi, etten aikonut kuolla, niin tuumi hän: hän antaa minulle työtä, sen parempi. Hän löi minua, kiusasi ja pakotti raskaaseen työhön ja antoi nähdä nälkää. Ja minä luulin, että niin pitikin olla, sillä en koskaan ollut saanut muuta kokea. Kasvoin kuitenkin suureksi ja olin aina iloinen ja laulaa heläyttelin vain. — Rakas pastori, en kerro sitä turhamaisuudesta, mutta ihmiset sanoivat usein, että minulla oli kaunis ääni, ja kuuntelivat mielellään lauluani.
Tyttö vaikeni ja katsoi maahan. Ja kun rippi-isä pyysi häntä jatkamaan kertomustaan, nosti hän silmänsä surumielisenä häntä kohden ja kysyi:
Eikö totta, arvoisa herra pastori, eihän ihminen saa toista myödä? Minä mahdoin olla hyvin kiittämätön, eikä kasvatusäidilläni liene ollut minusta mitään iloa, sillä olenhan vieläkin kiittämätön, ja tunnustan hänen syntejään omieni sijasta. Mutta hän möi minut.
Tuska kuristi häntä, hän tuskin saattoi puhua.
Eräs kaunis, suuri mies, jolla oli tyroolilainen puku, hatussa töyhtöjä ja vuohenpartaa ja jolla oli punainen täysiparta, tuli eräänä päivänä taloon, jatkoi tyttö. Hän mahtoi vain leikillä kysyä: mitä satakieli maksaa? — Sadasta guldenista ja yhdestä hyvästä sanasta on hän saatavissa! sanoi kasvatusäitini. Samassa oli jo hänen kädessään sata guldenia ja — satakieli olin minä.
Emanuel oli noussut ylös ja kulki kasvot punaisina useamman kerran lattian poikki. — Onko sellainen mahdollista! mumisi hän, meidän maassamme! tämän rehellisen alppikansan keskuudessa!
En itkenyt, enkä nauranut; menin sen punapartaisen miehen mukaan. Matkustimme ympäri maata; hän soitti kitaraa ja minä lauloin. Ansaitsimme rahaa; hän antoi minulle hienoja vaatteita ja oli kuin isä minulle ja suojeli minua ankarasti, kun tunkeilevat mieshenkilöt yrittivät minua lähennellä. — Niin meni muutamia vuosia. Mutta tultuani tähän ikääni, sanoi toverini eräänä päivänä minulle jotain, — herra pastori, en voisi kuunapäivänä sitä sanaa huuliltani saada. Vastaukseni oli kipakka kielto. Sinä et voine aavistaa, miten vaikeassa asemassa minä olin; isäntäni oli makea ja karkea minua kohtaan; mutta minä voin vakuuttaa, ettei se häntä yhtään auttanut. Hän soitti kitaraa ja minä lauloin, niinkuin ennenkin, ja meillä oli jo pieni omaisuus koossa. — Mutta, nyt minun pitää kai lopettaa, herra pastori, minä huomaan, ettei tämä ole mitään rippiä — keskeytti kertoja, silmät kysyvinä ja samalla pyytäen, että saisi jatkaa.
Emanuel tarttui hänen käsiinsä ja sanoi: olen veljesi!
Tyttö katsoi pappia ihan kuin kummastuneena; hänhän tuskin tiesi, mitä veli merkitsi. Hän tuli hiljaiseksi ja araksi, ja pappi ajatteli, että vihdoinkin täytyy tämän rakastettavan lapsen syyllisyys tulla ilmi, tämän lapsen, joka oli tullut katuvaisena Kurjalan kirkkoon ja istui nyt hänen jalkojensa juuressa.