Eräällä vuoristomatkalla, jatkoi tyttö jälleen kertomustaan, nousimme postivaunuista, sillä isäntäni tahtoi käydä eräällä läheisellä alppijärvellä. En koskaan ollut tiennyt, että hän olisi ollut luonnonkauneuksien ystävä, mutta järvi lepäsikin niin suloisesti metsien ja vuorien keskellä ja oli niin rauhallinen ja yksinäinen, että iloitsimme molemmat. Isäntäni oli löytänyt kalastusvenheen. Ja kun ketään ei näkynyt lähellä, nousimme viivyttelemättä venheeseen; isäntäni päästi sen irti ja souti keskelle järveä. Ja juuri kun olimme keskellä järveä, silloin —
Tyttö punastui ja vaikeni. Emanuel rypisti kulmakarvojaan; tuuli rämisti ikkunata.
Minä hyppäsin veteen, en osannut muutenkaan itseäni pelastaa, sanoi rippilapsi. — Päästyäni hänen kynsistään, valtasi minut voimakas elämänhalu; muistin erään vanhan sotilaan sanat, kuinka hukkuvien, jotka eivät ole oppineet uimaan, on liikuttava ja oltava pysyäkseen veden pinnalla. Noudatin tätä neuvoa mahdollisimman hyvin, ja lopuksi jouduin onnellisesti rannalle, piilouduin pensaikkoon, pidin silmällä kiroavaa punapartaa, ja ennenkuin hän ehti lähestyä, juoksin pois. Juoksin metsän läpi kuin villi eläin. — Nyt ei minulla ole ketään ihmistä koko maailmassa; nyt olen aivan yksin. Ja niin on elämäni kummallinen, että niitä kahta ainoata ihmistä, jotka ovat tehneet minulle hyvää, täytyy minun katkerasti vihata. Se tekee kipeää. Ja minä tahtoisin — ah, sinä et voi uskoa, herra pastori, kuinka mielelläni haluaisin jonkun ihmisen, jota voisin oikein, ihan sydämestäni rakastaa. — Niin, sinä katsot minua niin totisena, tätä sanoessani, mutta en minä kenellekään muulle voi sitä ikänäni sanoa, ainoastaan sinulle, herra pastori, sillä sinähän olet itse rakas Herra Jumala, silloin kun ihmiset sinulle syntejään tunnustavat.
Emanuel pani kiivaasti kiinni kaulurinsa, joka oli mennyt auki; mutta se työ kesti kauan, sillä hän oli hermostunut ja sormensa tottelivat huonosti.
Mutta hädässäni tuli minulle hyvä ajatus, sanoi tyttö: jos et voi ketään ihmistä rakastaa, sanoin itselleni, niin rakasta pyhää neitsyt-Mariaa! Hänhän sinut hukkumasta pelasti. Tee kiitokseksi toivioretki Kurjalan Pyhään-Mariaan. — Minun nimenihän on myös Maria ja olen myöskin kurjuudessa; sehän sopii kaikki niin erinomaisesti yhteen.
Hän vaikeni ja itki.
Kurjalan Maria! sanoi Emanuel kuumeisella äänellä ja nosti tytön luokseen.
Mutta sekin kääntyi pahakseni, jatkoi Maria, se on suuri synti, etkä sinä voi sitä koskaan antaa minulle anteeksi, mutta en tahdo sitä salata tässä ripissäni. Rakas herra pastori, sellaista Jumalan-äitiä, joka on sinun kirkossasi, en voi rakastaa.
Hän ei voi sitä rakastaa! kaikui kamalasti papin sydämessä.
Sitten ajattelin, että on käännyttävä itse Jumalan puoleen, joka on ikuinen rakkaus, sanoi rippilapsi, mutta minusta näyttää, että Jumala ei ole katsonut minua sen arvoiseksi, koska hän mieluummin tahtoo murskautua pölyiselle permannolle, kuin mennä minun sydämeeni. — Nyt olen niin yksin -ja se tekee niin katkeran kipeää!