Ennenkuin nuori pappi aavistikaan, oli hän tuolla korkealla vuorella kuilujen keskellä, eikä nähnyt maailmasta muuta kuin kallioita ja pilviä. Siellä oli vain puutetta, ja pyhiinvaeltajat kaukaisilta kyliltä ja mailta toivat mukanaan vain valitusta ja kärsimystä.
Papin huone suojamajassa muistutti vankilaa. Kahden syvän, ristikolla varustetun ikkunan edessä häämöitti palanen rotkonseinämää, ja valoa pääsi vain senverran sisään, että saattoi huomata karkean olkisäkin, ruskean rukouspöydän ja puisen ristiinnaulitun kuvan. Muutapa kalustoa huoneessa ei juuri ollutkaan. Eräällä harmaaksikalkitulla seinällä komeili vain piippukokoelma, joka oli jäänyt perintönä edellisiltä papeilta.
Eräs vanha emännöitsijä, joka jo viisikymmentä vuotta oli viettänyt kesät tällä vuorella, huolehti sielunpaimenen elannosta ja hoidosta. Vanhus oli melkein yhtä ruma kuin kirkossa oleva kuva, mutta hän tunsi suojamajan olosuhteet tarkoin, ilmoista talouteen saakka. Tämän vaimon täytyi usein selittää nuorelle sielunpaimenelle, mitkä tavat olivat ammoisista ajoista olleet käytännössä majassa ja kirkossa tällä vuorella. Gertrud yksin vain tiesi, milloin oli soitettava aamu-, päivä- ja iltasoitot. Hän tiesi jo edeltäkäsin, minä päivinä tulisi eniten pyhiinvaeltajia, hän tiesi, mistä he tulivat ja mitä kieltä he puhuivat; sillä sinne tuli saksalaisia, slaavilaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Pater Emanuel oli onneksi hyvä kielimies ja saarnasi kaikille heidän omalla kielellään. Gertrud-neitsyelle tuotti kuitenkin hänen tavaton kokemuksensa erinomaisia etuja. Niinpä vakuutti hän, että kaikki Pater Emanuelin edeltäjät Kurjalassa eivät olleet syöneet juuri muuta kuin maitoa ja leipää, mikä näin pyhässä paikassa olikin oikein ja kohtuullista, ja ainoastaan vain suurina juhlapäivinä oli laitettu sen lisäksi silavamuhennosta. Pater Emanuel ei halunnut elää paremmin kuin hänen harmaantuneet edeltäjänsäkään ja oli tyytyväinen maitoon ja leipään, sillä aikaa kun emännöitsijä työnsi säkkiinsä yhtä ja toista säästöä, lihaa, hedelmätorttuja ja viiniä.
Ainoastaan silloin, kun nuori pappi vapaina hetkinään lähti ulos pyssy olalla ja palasi kotiin mukanaan ammuttu haukka tai kotkakin (sillä ainoastaan petoeläimiä oli lupa ampua) silloin osasi Gertrud-neitsyt saada hänet vakuutetuksi, että sellainen voimakas lintupaisti ei suinkaan maistuisi pahalta.
Emanuel luultavasti aavisti eukon itaruuden, mutta rakkaan kotirauhansa vuoksi ei hän kuitenkaan tehnyt mitään vaatimuksia, vaan vaikeni. Hän ei ollut missään tekemisissä emännöitsijän kanssa, teki tehtävänsä ja sulkeutui yhä enemmän itseensä. — Ja tätä kunniallista neitsyttä suututti, loukkasi ja katkeroitti niin kovasti juuri se, että nuori Pater oli niin vaitelias ja ylpeä, jotavastoin edelliset hengenmiehet olivat olleet niin tuttavallisia ja puheliaita, että usein oli vietetty erinomaisen hauskaa elämää ylhäällä Kurjalan Pyhässä-Mariassa.
Suurina väentungospäivinä tunsi nuori pappi itsensä onnellisemmaksi, silloin huomasi hän olevansa jotain ja kykenevänsä johonkin; rippituolissa hän lohdutti, saarnatuolista hän puhui mieliä ylentäen. Hän puhui mielellään ja tulisella innostuksella Mariasta, Neitsyestä ja Kuningattaresta, jota hän kaikella nuoren sydämensä voimalla rakasti. Jumalan armoitetun laulajan sulolla, hehkulla ja juhlallisuudella ylisti hän Marian kauneutta, neitseellisyyttä, hänen taivaallista kunniaansa, armahtavaisuuttaan ja rakkauttaan. Tavallisesti oli ollut tapana, että saarnan aikana kuusi kynttilää paloi tuon ihmeellisen pyhänkuvan edessä alttarin yläpuolella; mutta Emanuel antoi aina ennen saarnaansa sammuttaa kynttilät ja jätti palamaan vain "ikuisen tulen" punaisen lyhdyn, jonka himmeä hohde kietoi salaperäiseen hämärään muodottoman ruman kuvan.
Kurjalan Pyhässä-Mariassa oli ollut myös lapana, että pappi siunasi punaisesta vahasta tehdyt kynttilät ja piti sellaisia varastossa myyden niitä sitten sakaristosta pyhiinvaeltajille. Jokainen toivioretkeläinen otti sellaisen kynttilän mukaansa, viedäkseen sen kaukaiseen kotiinsa; sillä laajalti oli levinnyt usko, että sellainen Kurjalan Pyhässä-Mariassa siunattu vahakynttilä, kun se sytytettiin kuolinhetkellä, vähensi kuolemantuskaa ja teki tyhjäksi saatanan kiusaukset. Mutta Pater Emanuel ei välittänyt tästä lisätulolähteestä; hän jakoi kyllä sellaisia kynttilöitä suuresta varastosta, mutta piti sopimattomana ottaa maksua esineistä, jotka olivat tarkoitetut Iohdutuskeinoksi ihmisille heidän kuolinhetkellään.
Usein katseli pappi äänetönnä pyhiinvaeltajia, jotka eivät tienneet, miten osoittaa pyhän-kuvalle kunnioitustaan, rakkauttaan, sieluntuskaansa ja kaipaustaan. Useat makasivat tuntikausia aivankuin hengettöminä kivilattialla; toiset seisoivat ja pitivät käsiään ojennettuina, niinkuin Kristus ristinpuussa; toiset taasen ryömivät polvillaan alttarin ympäri. Hän näki eräässä kirkon nurkassa kyyröttävän vanhan miehen, joka oli sytyttänyt palamaan seitsemän kynttilää, sillä hänellä oli kotona seitsemän rakasta omaista, joiden puolesta hän täällä tahtoi uhrata poltto-uhrin mainehikkaalle Jumalanäidille. Eräs eukko raahasi sisään suuren kiven, jonka hän vaivalla ja hiellä oli kantanut jyrkkää vuorta ylös; muuta uhria ei hänellä ollut, sillä hän oli köyhä vaimo, ja niin laski hän kiven alttarin eteen saadakseen siten tyydytyksen hurskaalle sydämelleen.
Sitten tuli jälleen uusia joukkoja, laulaen ja rukoillen ja heidän lippunsa liehuivat alppituulessa ja he painoivat ristinsä syvään ihme-kuvan edessä. Ja moni kolikko kilahtaa rautaiseen uhriarkkuun, joka seisoo oven vieressä rautavanteilla kierrettynä. Mutta ennenkaikkea kunnioitetaan Mariaa synnintunnustuksella, herranehtoollisella ja katumuksella ja kaikkien maallisten pyyteitten hylkäämisellä.
Ja saatuaan täten halunsa tyydytetyksi, palasivat toivioretkeläiset jälleen takaisin rauha sydämessä.