Iloton elo yksinäisen.
Mutta Pater Emanuel jäi tänne erämaahan, ja hiljaisina, yksinäisinä päivinä syntyi hänessä tunnelma, joka oli sieluntyhjyyden ja nääntymisen tapainen. Hänen kirjansa olivat tosin hyvin korkealentoisia ja opettavaisia, mutta ne eivät tahtoneet riittää hänelle. Tänne ei voinut raivata puutarhaa, oli mahdoton istuttaa puita tahi viljellä kasveja. Siellä ja täällä kukki tosin sinipunerva vuoriapilaspensas, tai valkoinen rouvanviitta, tai komeili rinteillä alppiruusu — mutta ainoastaan vähän aikaa. Hän kaivoi erään ihmeen kauniin vuorililjan juurineen maasta, asetti sen huoneeseensa ikkunalle ja hoiti sitä rakkaudella. Sen lisäksi toi hän vielä sinisen alppikellon, jonka piti soida suloisesti liljan kunniaksi. — Mutta näille hennoille luonnon lapsosille tuotti, surullista kyllä, puuhakkaan emännöitsijän varomattomuus ennenaikaisen, tapaturmaisen kuoleman. — Paras olikin, ajatteli Emanuel itsekseen, kohtaloni ei puhu mitään kukkaiskieltä.
Sitten meni hän ulos, mukanaan lapio ja paransi sitä jyrkkää tietä, joka vei ylös vuorelle kirkkoon, nosti pois kiviä ja kaivoi vesivakoja. Vaarallisimmille paikoille asetti hän leveämmät portaat ja varusti ne kaidepuilla. Sitten pisti hän tien varrelle aina jonkun välimatkan päähän seipäitä maahan, jotta kulkija mahdollisesti sattuvan äkillisen lumimyrskyn yllättäessä voisi löytää tien. Hän koetti kaivaa kaivonkin, mutta se ei hänelle onnistunut. Vesi, jota he vuorella käyttivät juotavakseen, oli pitkän, yli tunnin kestävän hakumatkan päässä; se tuli ylhäältä jäätiköiltä syvää kallionhalkeamaa pitkin.
Joka kolmas päivä tuli sanantuoja lähikylästä ja toi ruokatavaraa ja sanomalehtiä. Ruokatavarat antoi hän Gertrud-neitsyelle, sanomalehdet Paterille.
Sanomalehdissä kerrottiin maailman kuohusta ja touhuista ja ihmisten laverruksista. Ne jättivät mielen yhtä tyhjäksi kuin pöydällä makaavat latinalaiset kirjat.
Mihin piti nuoren, voimakkaan miehen nyt ryhtyä? Hän kulki alituiseen ulkona ja katseli luontoa. Hän kuuli hiekkajyvästen putoamisen vuorenseinämistä; hän kuuli lumivyörymäin ryskeen ja näki valkoisia tomupilviä terävien vuorensärmien takana. Korkeimmat huiput olivat sumuharsojen ympäröiminä, ja vuorinotkoja peitti rosoinen jää kuin ikuinen panssari. — Ikuinenko panssari? Eikö hän, tämä nuori pappi, joka kerran oli nukahtanut geoloogisen teoksen päälle, kerran ollut uneksinut, että vuorilla, missä jäätiköt leviävät, kasvaa ihana aarniometsä, missä löytyy kuuman ilmanalan kasveja, viikuna- ja oranssipuita, palmuja ja sypressejä! Mutta jo vähän alempana olivat myrskyävän meren aallot huuhtoneet kallioita, ja niissä ammottavissa rotkoissa, joissa nyt häämöittää uhkaava havumetsä, olivat satumaiset meri-hirviöt mellastaneet.
Se oli ihmeellinen uni, jota ei edes raamatun, kirjojen kirjan, avulla voinut selittää.
Eräänä päivänä kiipesi Emanuel suurella vaivalla vuorikauriitten vaarallisia teitä myöten ylös korkeille huipuille, mistä katsoen suojamaja näytti olevan alhaalla laaksossa, vaikka se olikin seitsemäntuhatta jalkaa korkealla vuorella. Huippujen takana alkoivat silmänkantamattomat rosoiset kalkkikivi-aavikot. Siellä oli myhkyräisiä kalkkikallioita, tavattomat kasat myllerrettyjä rikkinäisiä, uurteisia ja ilmansyömiä kiviröykkiöitä. Mitä ihmeellisimpiä alankoja, juovia, luolia, kanavia ja rotkoja; uurteissa ja notkopaikoissa oli siellä täällä mustaa, seisovaa vettä, missä ei ollut ainoatakaan elävää; se oli muodostunut sinne jäätiköiltä juoksevasta vedestä tai sadevedestä, eikä sillä vielä ollut mitään uomaa eikä aukkoa, valuakseen, tippuakseen, syöksyäkseen toisten samanlaisten vesien tavoin vuoriston sisäosiin, ja tullakseen sitten jälleen alhaalla rotkoissa ja vuorenrinteillä uudestaan näkyviin lähteinä, kuohuina tai vesiputouksina. Sen täytyi odottaa, kunnes tuuli nuoli sen kuiviin tai pakkanen jäädytti. — Eikö Kurjalan vuorella asuvaa nuorukaistakin odota samanlainen kohtalo? Haihtua, kuihtua, lakastua tai jäätyä.
Kun Emanuel näiltä elottomilta ja lohduttomilta huipuilta katsahti jälleen alas pikku kappeliinsa, säpsähti hän. Pyhiinvaelluspaikkaan vievää valkoista hiekkatietä myöten ryömi ja liikkui pitkä, ruskea satajalkainen olento, päässä punainen, liehuva liekki. Mutta se ei ollut mikään hirviö eikä lohikäärme, jollaiset sadun mukaan ennenmuinoin olivat vuoristoa hallinneet, se oli vain toivioretkeläisjoukko sauvoineen ja lippuineen, joka vaelsi pyhään paikkaan. Tämäpä juuri saikin papin kauhistumaan, sillä sensijaan että hän nyt seisoi täällä ylhäällä yksinäisessä tähystyspaikassa, josta ei niinkään heti voinut päästä alas, olisi hänen pitänyt olla kirkossa, valmiina joka hetki vastaanottamaan pyhiinvaeltajia kellonsoitolla ja hengellisillä tervehdyssanoilla.
Kun hän vihdoin kolmen tunnin kuluttua saapui kirkkoon turtunein jäsenin, kohtasi häntä mieltä ylentävä näky. Armonalttarin edessä kyyrötti Gertrud, vanha emännöitsijä, ja luki, nenä-äänellä ja päätään huojuttaen saapuneille pyhiinvaeltajille Psalttaria ja Litaniaa, ja sillä aikaa kun kansa toisti hänen sanojaan, ilmaisi tuo reipas eukko häikäilemättömästi suuttumuksensa karannutta pappia kohtaan, joka, taivas tiesi missä, juoksenteli ympäri maailmaa ja varasti rakkaalta Isä-Jumalalta tämän päivän.