Emanuelin syvästi liikuttava iltasaarna korvasi pyhiinvaeltajille runsaasti eukon pitämän jumalanpalveluksen. Tässä vapaan taivaan alla pitämässään saarnassa käänsi nuori pappi kuulijoiden katseet kohii iltavalossa hehkuvia vuorenhuippuja. — Kaikkialla, lausui hän voimakkaasti ja hartaudella, voimme tuntea Jumalan läsnäolon, mutta tänne ylevään vuoristoon on pystytetty hänen näkyväinen temppelinsä. Tuo ikuisen lumen peittämä alppihuippu on korkea alttari. Nuo hehkuvat vuorenhuiput ovat uhritulisoihtuja. Kohisevat vedet, jotka syöksyvät alas kaikilta vuoriston pengermiltä, tekevät meille havaittaviksi Jumalan armolähteitten ehtymättömyyden. Ja varmaan sentähden on ihminenkin pystyttänyt temppelinsä näille maailmasta erotetuille huipuille, sillä täällä keskellä luonnon majesteettia vaikuttaa suuri ja ylevä häneen paremmin, kuin tuolla alhaalla arkipäiväisyydessä, ja koska ainoastaan siellä, missä ihmissydän on altis ja harras, Jumalan henki ja armo sen täyttää.
Mutta neitsyt Gertrudiin ei tämä puhe tehonnut, ja samana iltana sekoitti hän ensi kerran vettä Paterin maitoon. — Siunaa ja varjele, hihitti hän itsekseen, sainpas minä tänään kuulla kauniin saarnan, Jumalasta ja vuorista! — Voi niitä nykyajan nuoria pappeja! Rakkaasta Jumalanäidistämme ei heitä enää miellytä saarnata.
Mitä muuta vielä pensaistossa kasvaa.
Tästä lähtien varoi Pater Emanuel joutumasta liian kauas kirkosta kävelyretkillään. Hän meni ainoastaan sille paikalle, missä viime kevättalvella lumivyörymä oli lohkoillut kallioita ja hävittänyt mäntymetsän. Hän löysi sorasta murskautuneen vuorikauriin ja paljon kuolleita lintuja. Hän nousi joskus "Mustaan Silmään" saakka — se oli eräässä syvänteessä oleva pieni, tumma järvi. Vaikka tuolla huipulla alituiset tuulet puhaltelevat ja usein myrskyt riehuvat, on tämä järvi tyyni ja liikkumaton kuin peili, siihen ei nähtävästi tullut mistään vettä eikä siitä myöskään virrannut mihinkään; kun heitti sinne lehden tai puupalasen, niin olivat hiljaa laajenevat vesiympyrät ainoat sen pinnalla ilmenevät liikkeet, esine kellui hetken aikaa rauhallisena tyynellä pinnalla, sitten se äkkiä hävisi näkymättömiin. Emanuel harjoitti tätä leikkiä mielellään ja teki sen nojalla päätelmiä järven syvyydestä ja siinä olevista pyörteistä.
Erään kerran löysi nuori mies "Mustan Silmän" sammaleiselta rannalta ihanan ja harvinaisen orvokin, jonka verhiöstä puhkesi toinen orvokki. Tämä löytö saattoi hänet miettiväisenä unelmoimaan… Silloin ilmestyi siihen äkkiä teräksenharmaa käärme, joka sihisten nosti päätään aivan hänen edessään kuin olisi se tahtonut säikyttää hänet pois tuon kaksoiskukan luota. Mutta Emanuel otti rohkeasti elävän kiinni ja antoi sen somasti kierrellä rinnallaan ja selässään. Ja leikittyään aikansa, antoi Emanuel jälleen kiemurakäärmeen mennä. Se katosi läheiseen mäntypensaaseen ja samassa silmänräpäyksessä kuului pensaikosta ihmisen parkuna.
Emanuel säpsähti. Tiheästä, ruskeanviheriästä pensaasta kohosi vaaleakiharainen pää; siinä seisoi nuori mies, rintaan saakka pensaan peitossa; hän räpytteli harmaita silmiään, hänen kovin punastuneet kasvonsa näyttivät tahtovan hymyillä, mutta irvistivät vain hämmästyksestä.
Nuori mies oli vuoristolaispuvussa ja näytti hyväntahtoiselta, mutta hieman veitikkamaiselta. Hän tervehti pappia.
Mitä teet sinä siellä? huusi pappi.
En mitään, en kerrassaan mitään! vastasi pensastossa seisova. Mutta kielto tuli liian myöhään ja epäonnistuneesti.
Nyt tunsi Emanuel hänet. Se oli eräs paimen, Gaiser-Bimeliksi kutsuttu, joka eli vuorenrotkossa kuin erakko, elättäen itseään vuohilla ja tehden kesällä alppiheinää. Bimel oli joskus "Kurjalanvuorella" kirkonpalvelijana ja häntä pidettiin jumalaapelkääväisenä ihmisenä ja sen lisäksi vielä hieman hupsuna. Hänen elin- ja puhetapansa olivat omituiset, sillä hän eli aivan toisissa olosuhteissa kuin muut ihmiset. Hänen esivanhempainsa kerrottiin uskonsa vuoksi vainottuina muuttaneen tänne pohjoisista seuduista, ja Bimelin isän sanottiin saavuttaneen hengen täydellisyyden. Hän oli kuollut äkkiä ja poika kasvoi kurjuudessa ja yksinäisyydessä ja tietämättä mitään paremmasta eleli hän tyytyväisenä metsässä eläimien kanssa ja villiintyi ihan. Hänen ajatustapansa oli omituinen, olevista oloista välittämätön ja omia sääntöjään noudattava. Hän ei välittänyt kenestäkään, eikä kukaan välittänyt hänestä; — hän oli puolihupsu.