"Satuloikaa silmänräpäyksessä kolme hevosta!" kiljasi peto vartioille, jotka kaksi olivat päälleluotettavimmat hänen miehistänsä; "te istutte kukin hevosenne selkään pyssyinenne, niinhyvin kun minäkin, päästäkää irti Kara ja Hospotai (kaksi hirmuista villijahtikoiraa) ne seuraavat kanssa, minä tahdon nähdä sen joka luikertaiksi Ivan Snorikoffin rautakourista", ähkyi ja äyhkyi hän niin että keltainen vaahto kuohui kurkusta.
Nyt istuivat kolme ratsastajaa hevostensa selkään, koirat päästettiin irti. Eläimet näyttivät ymmärtävän että nyt oli jotakin erinomaista käsillä, taas ihmisjahti. Snorikoff komensi koiriansa seuraamaan jälkiä. Koirat laukkoivat ensin järven rantaa ja sitte saarenrantaa myöten salmen rantaan, jossa ne seisahtuivat ulvomaan kylää kohden. "Ahaa", sanoi Snorikoff, "rosvon tapaamme ehkä vielä kylässä, malta, malta!"
Kun kylän väki kuuli koirain ulvomisen, koki kukin rientää kauhistuksissansa johonkin suojaan, sillä he tiesivät jo ennestänsä sekä omasta kokemuksestansa että laajalle levinneestä sananlaskusta: "Pahin kaikesta pahasta, on Snorikoffi koirinensa", että silloin oli jotakin erinäistä tapahtunut. Kaksi venettä sidottiin yhteen, niihin sioitettiin hevoset ja soudettiin kylän puolelle. Tavallisesti tällaisissa tapauksissa oli joukko kylän joutilaita rannalla katsomassa ylikulkijoita, mutta tällä kertaa näkyi rannalla yksi ainoa keski-ikäinen, inhottavanaamainen, pitkä, luurankoon vivahtava, koukkuselkänen mies, joka jo matkan päähän koukisteli käsäläselkäänsä kumarruksiin Snorikoffille, joka taas ojenteli käsiänsä huutain: "Päivää, päivää, ystäväni Matvei!" mutta koirat lienevät ymmärtäneet väärin ystävyyden merkitykset, koska he, niin pian kun uimalla joutuivat rantaan, ryntäsivät koukkuseljän kimppuun ja repivät hänen pahanpäiväiseksi ennenkun Snorikoff kerkesi estää villieläinten väkivallan. Heti kun Snorikoff kerkesi maalle, riensi hän ystävänsä Matvein luo, joka makasi ja örisi puolikuolleena verissänsä lausuen: "Pahoinpa palkitsitte herra, minua siitä kun hankin teille Sallan veljesten talot".
"Syytön olen, ystävä Matvei, koirat eivät ymmärtäneet paremmin".
"Vai niin, rosvo, kyllä näin että usutit koiriasi päälleni, minä olen saanut palkan pahasta työstäni, kohta saat sinäkin, muistakaa se, jotta kuulette, mitä Matvei kuoleman-hetkellänsä sanoi!"
N.k. Matvei oli nuorempana ollut sotamies vaan karannut palveluksestansa samalla kertaa kun Snorikoff ja urennut tänne syvään erämaahan. Kun Matvei oli kuullut Snorikoffin retkistä ja että hän oli rikas, oli hän kateuden himosta Sallan veljeksiä kohtaan ynnä voiton himossa hakenut ylös Snorikoffin ja johtanut hänen kylään, joten Sallan veljesten talot olivat joutuneet Snorikoffin käsiin. Snorikoff oli luvannut Matveille suuren palkinnon, vaan ei antanutkaan mitään, josta Matvei oli kertaillen muistuttanut, uhaten paljastaa Snorikoffin oikean persoonan. Matvei ei siis ollut Snorikoffille suosiollinen olento, jonka tähden hän käytti tätä tilaa, kuten Matvei oli huomannut, vapauttaa itsensä niin vaarallisesta ystävästä.
Kun Snorikoff nyt kuuli Matvein viimeiset uhkaukset, usutti hän vieläkin koiria, jotka repivät vaivasen nimenomaan kuoliaaksi.
Senlaiset tapaukset olivat näinä rauhattomina ja melkein kaikkea oikeutta puuttuvina aikoina hyvin tavallisia erämaissa. Voima oli oikeuden sijassa, jolla oli voima, hän teki melkein mitä tahtoi, ainakin sillä puolella maamme rajaa.
Snorikoff jätti nyt ystävänsä makaamaan veressänsä ja alkoi hakemaan karkulaisia kylästä. Jokainen lokero etsittiin kaikella tarkkuudella, vaan turhaan. Snorikoffin kiukku oli ääretön, hän luotti koiriensa vainuun ja ymmärrykseen ja otti aivan varmaksi että karkulainen oli piiloittaunut johonkin koloon kylässä, hän kuulutti 1000 ruplan palkinnon sille joka saattaisi karkulaisen ilmi, — vaan kaikki, kaikki turhaan, aikaa oli vaan kulunut hukkaan.
Nyt oli jo ilta, hän lähti nyt ja komensi kumppaninsa ynnä koiransa suunnalle edellistä asentopaikkaansa kohden, sillä hän ei voinut ajatella että Ristolla oli muuta suuntaa jolle hän uskalsi antauda; hän kehoitti koiriansa tarkoin hakemaan jälkiä j.n.e.