Neljä päivää oli mennyt ennen kun ratsastajat kerkesivät Snorikoffin edelliseen asuntoon. Täällä taas kun oli vielä isompi kylä, etsi hän sekä kylän että sen ympäristön, joka työ taas vei pari kolme päivää — ja kaikki tämäkin aivan turhaan!
Järjestelmällisesti päättivät ratsastajat jatkaa jahtiansa samaa suuntaa kun vanki oli tuotu, sillä Snorikoff ymmärsi hyvin että Risto riensi kotipaikoillensa ja toivoi varmaankin rajamailla tapaavansa karkulaisen, ja kun koirat laukkoivat lavialta, ei hän epäillyt vihdoinkin saavuttavansa karkulaista.
Risto ja Olli seurasivat sitä suuntaa kun kyytimiehet olivat neuvoneet. Kompassin ohjaamalla he kernaammin juoksivat kun kävelivät. Kyytimiehet olivat vakuuttaneet että jos he tarkoin seuraavat ohjelmaa, he noin kahdeksan päivän kuluttua voivat joutua sille yleiselle uralle, jota he menomatkallansa olivat kulkeneet. Tällä uralla oli melkein pitkin matkaa tuntuva polkutie ja kun sillä pysyivät, välttäin väjyjiä, niin osaisivat he kotipaikoillensa. Kyytimiehet varoittivat heitä erittäin pitämään varulla takaa-ajajoita, sillä — sanoivat he — Snorikoff ei karkulaisia päästä takaa ajamatta; silloin voivat he painua syrjään metsään ja niin eksyttää ajajansa.
Eräänä aamuna, — he olivat nyt pitkän matkan Suomen rajain sisällä ja arvelivat noin parin eli kolmen päivän takaa saapuvansa kotiin — kävelivät he metsä-polkua, pääsemässä juuri suuren aukean ahon laitaan, kun kaksi hirmuista koiraa juoksee ulisten heidän perässä. Risto ja Olli poikkeusivat metsään, vaan koirat eivät päästäneet heitä päkähtämään ja kun koettivat ampua koiria, niin säilyttivät he itsensä viisaasti, puitten taa. Nyt oli hätä käsillä. "Juoksemme aholle niin ehkä aukialla voimme ampua pedot", sanoi Risto.
Risto ja Olli vetäytyivät takaperin aholle, vaan koirat eivät näyttäneet tahtovan antautua autiolle; mutta kun Risto ja Olli härnäsivät niitä, törmäsivät koirat kuitenkin villissä aholle. "Ammu sinä kirjavaa minä ammun mustaa" oli ainoat sanat kun Risto kerkesi lausua ja samalla: pau, niitten varmain pyssymiesten aseista ja koirat makasivat teppuroiden kuoleman kanssa aholla. "Pyssyt laahinkiin!" — huusi Risto — "ja juoksemaan ahon poikki metsään!"
Silmänräpäyksessä olivat pyssyt uudesta laahingissa ja miehet juoksussa aholla.
Samalla hyökkää kolme ratsastajaa metsästä aholle, ensimäinen huutaa: "Antaukaa, koiran tappajat, nyt ainakaan ette enään leikittele minun kanssani". Ääni oli Snorikoffin.
"Nyt olemme ainakin hukassa!" huusi Olli. He kääntyivät kuitenkin päin vihollista päättäen antaa henkensä niin kalliista hinnasta kun mahdollista.
Mutta samalla kun Snorikoff oli saanut viimeisen uhkaussanan huuliltansa, kuului paukaus ja näkyi savu ahon reunalta joka oli liki Snorikoffia ja tämä putosi ääntä päästämättä alas hevosen seljästä, toinen paukaus kuului silmänräpäyksen perästä ja samalla surkia huuto ensimäisestä laukauspaikasta. Risto ja Olli näkivät vaan sen että Snorikoffin kaksi kumppania heti kääntyivät takasin ja ratsastivat pakoon mitä kynnestä pääsi. Risto ja Olli seisoivat kun juurtuneena maahan, ymmärtämättä tätä odottamatonta kohtausta. Ahon reunalta kuului kuitenkin heikko valitusääni. He vihdoinkin vetäysivät varovasti ääntä kohden ja huomasivat pensaitten takana seisovan tavallisen metsämajan, josta he kuulivat äänen kuuluvan. He hiipivät, pyssyt ojolla likemmä majaa ja kuulivat kun kuolevan valituksen majasta.
Olli käveli majan avonaiselle puolelle ja katsahti majan sisään. Hän hyppäsi kymmenkunta askelta takaperin kun ammuttu ja huusi kauhunäänellä: "Huu-u-hu Jussin haamu!"