Satu 17.
Hyvin käydessä pelkää, vastoin käydessä toivo!
Laivuri ja Merimiehet.
Kuin eräs kerran vaivojansa valitti,
Aisoopos lohdutellen sanoi satuisen:
Kuin laiva myrsky-lainehilta viskeltiin
Ja kulkijoilla itku, kuollon pelkokin;
Yhtäkkiä sitte päivän seijes selkeni 5
Ja laiva liikkui myötätuulen turvissa;
Niin väki ylölliseen riemuun riemastui;
Vaan hädistänsä viisastunut haltia:
"On kohtuus ilossa ja määrä murheessa,
Sill' elämämm' on itku, ilo sekasin." 10
Satu 18.
Ylöllinen ujous saattaa hävyttömäksi.
Koirain airuet Jupiterin tykö.
Joville muinoin lähdettivät koiratkin
Parempaa heillens' elon aikaa pyytämään,
Ett' heidät pelastaisi pilkast' ihmisten,
Kut heille leipää kaunasekaa heittelee,
Ja nälissänsä täytyy syödä sontaakin. 5
Niin airuet läksivät, ei suinkaan kiiruusti,
Kuin nuuskien ruokaa tunkiosta haettiin.
Ei kysyen vastanneet: ja tuskin heidät sai
Merkurius kokoon hajalta kussa juoksivat.
Vaan vasta ison Joovin kasvot nähdessä 10
He peljästynnä rivastivat linnankin
Ja ulos sitte kalikoilla ajettiin:
Mutt' Jupiter kielsi päästämästä heitä pois.
Niin ihmetellen airojen ei palauvan
Jo luultiin heidän itsiänsä häväisneen 15
Ja jonkun ajan päästä toiset käskettiin.
Entiset sana jalkavainen ilmoitti.
Taas peläten samallaista näille sattuvan
He täyttää perät hyvähajull' runsaalla,
Määräävät asian; airuet joutuu, pyytävät 20
Näät päästää eteen; heti heille suotiinkin.
Niin istuimellans istui isoin jumala,
Viipahtain pitkäistä, jo kaikki vapisi:
Ja koirat, säikähtäneet äkki järystä,
Hätäillen haisun päästivät sonnan sekana. 25
Yht' ääneen kaikki: kosto häväistykselle.
Näin ennen rankaistusta lausui Jupiter:
Ei sovi kuninkaan ei päästää airuja,
Myös rikokselle huokea koston keksiä.
Nyt tämän sakoksenne koston kärsikää: 30
En päästöä kiellä, nälällä vaan kitukaa
Niin kauvan että maha hyvin sitouu.
Vaan jotka teidät kelvottomat lähdetti,
Heilt' ihmis-ylönkatse älköön puuttuko!
Näin airujansa koira vielä odottain 35
Jokaisen tulevaisen häntää haistelee.
Satu 19.
Ei häijyä ole hyväileminen.