KREIVI. Sinun iloinen vihasi ilahuttaa minua. Mutta sinä et sanonut minulle, mikä saattoi sinut Madridista lähtemään.
FIGARO. Sen teki minun hyvä enkelini, Teidän Excellensinne, koska olen niin onnellinen, että jälleen tapaan entisen isäntäni. Madrid'issa huomasin, että kirjailijain tasavalta oli susien tasavalta, jotka aina ovat aseissa toisiansa vastaan, ja että, tämän naurettavan vimman kautta jouduttuansa ylenkatseen esineiksi, kaikki hyönteiset, muskitot, hyttyset, arvostelijat, maringuinit, kadehtijat, kynäilijät, kirjakauppiaat, censorit ja kaikki, mitä tarttuu onnettomien kirjailijain nahkaan, yhä pistivät heitä ja imivät sitä vähäistä mehua, mikä heillä oli jälellä. Kirjoittamasta väsyneenä, itseeni kyllästyneenä, muita ihmisiä inhoten, velkoihin uponneena ja rahoista tyhjänä vihdoin vakuutettuna, että partaveitsen tuottamat edulliset tulot ovat paremmat kuin kynän mitätön kunnia, läksin minä Madrid'ista. Matkakapineeni kaulapussissa, samosin filosofin tavalla molempain Kastiliain, la Manchan, Estremaduran, Sierra Morenan ja Andalusian halki; yhdessä kaupungissa minua otettiin ystävällisesti vastaan, toisessa minä pantiin vankeuteen, mutta aina olin tapausten haltijana; moniailta kiitettynä, toisilta moitittuna, hyvinä aikoina toimeen tullen, huonoa aikaa kärsien, hupsuja pilkaten, ilkiöitä pelkäämättä, kurjuuttani nauraen ja kaikkien ihmisten partaa ajaen olen saapunut tänne Sevillaan ja olen valmis Teidän Excellensiänne uudestaan palvelemaan kaikissa, mitä suvaitsette käskeä.
KREIVI. Kuka on antanut sinulle noin iloisen filosofian?
FIGARO. Tottumus onnettomuuteen. Minä kiiruhdan nauramaan kaikkia, peläten, että täytyisi itkeä sitä. Mutta miksi aina katsotte tälle puolelle?
KREIVI. Paetkaamme!
FIGARO. Minkätähden?
KREIVI. No, tulehan, konna!
(He menevät piiloon.)
Kolmas kohtaus.
(Bartholo, Rosina. Alakerran ristikko-akkuna aukenee,
ja Bartholo ja Rosina käyvät ikkunaan.)