Viidestoista kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
BARTHOLO (katsoo, kuinka hän menee). Hän on vihdoin mennyt!
(Itseksensä.) Teeskennelläänpä.
ROSINA. Myöntäkää kuitenkin, herra, että hän on hyvin iloinen, tuo nuori sotamies! Hänen pohmelonsa takaa näkyi, ettei häneltä puutu älyä eikä jonkinlaista kasvatusta.
BARTHOLO. Onnellinen olen, kultaseni, että sain hänet luotamme lähtemään! Mutta etkö ole vähän utelias lukemaan minun kanssani tuota paperia, jonka hän antoi sinulle?
ROSINA. Mikä paperi?
BARTHOLO. Tuo, jonka hän oli ottavinansa ylös, saadaksensa sitä sinun haltuusi.
ROSINA. Hyvä! se on minun serkkuni upseerin lähettämä kirje, joka putosi minun taskustani.
BARTHOLO. Minulla on se ajatus, että hän veti sen omasta taskustaan.
ROSINA. Minä tunsin sen aivan hyvin.