(Hän tunnustelee yhä Rosinan valtasuonta ja ottaa kirjeen,
jota hän koettaa lukea, vähän kääntyen.)
ROSINA (yhä taaksepäin kallistuneena). Onneton kuin olen, ah!…
BARTHOLO (hellittää hänen kädestänsä ja sanoo itseksensä). Kuinka vimmatut ollaan sitä tiedustelemaan, jota aina pelätään tietämästä!
ROSINA. Ah! Rosina parka!
BARTHOLO. Haju-aineitten käyttäminen … tuottaa noita pudistuksia.
(Hän lukee nojatuolin takana, Rosinan valtasuonta tunnustellen.
Rosina nousee hiukan, katselee häntä viekkaasti, tekee liikunnan
päällänsä ja kallistuu jälleen puhumatta.)
BARTHOLO (itseksensä). Oi Jumala! Se on hänen serkkunsa kirje. Kirottu levottomuus! Kuinka nyt rauhoittaa häntä? Olkoon hän ainakin tietämättä, että minä olen sen lukenut!
(Hän on häntä tukevinansa ja panee kirjeen hänen taskuunsa takaisin.)
ROSINA (huokaa). Ah!…
BARTHOLO. No! se ei ole mitään, lapseni; vähäinen kiihtymys, siinä kaikki; sillä sinun suonesi tykytys ei ole ensinkään muuttunut.