KREIVI. Ei ole mitään, jota minä en tekisi teitä miellyttääkseni. Mutta muistakaa, että kaikki nuot opettajan sijaiset ovat vanhoja tunnettuja juonia, ilveilyksen keinoja. Jos hän aavistaa?…
BARTHOLO. Kun minä esitän teidät, mikä toden-näköisyys? Te näytätte pikemmin rakastajalta valhepuvussa kuin auttavaiselta ystävältä.
KREIVI. Todella? Te luulette siis, että minun ulkomuotoni voi auttaa petosta?
BARTHOLO. Ei kaikkein viisainkaan voi arvata sitä. Hän on tänä iltana hirveän pahalla tuulella. Mutta heti kun hän vaan näkee teidät… Hänen klaveerinsa on tuossa kabinetissä. Huvitelkaa, häntä odottaessanne. Minä teen mitä suinkin voin, saadakseni häntä tulemaan.
KREIVI. Älkää vaan puhuko hänelle kirjeestä.
BARTHOLO. Ennen ratkaisevaa hetkeä? Se kadottaisi koko vaikutuksensa. Ei tarvitse kahdesti sanoa minulle asioita, ei tarvitse sanoa niitä kahdesti.
(Hän menee.)
Kolmas kohtaus.
(Kreivi, yksin.)
KREIVI. Kas nyt olen pelastettu. Uh! Kuinka tuo kirottu mies on kovakiskoinen pidellä! Figaro tuntee hänet kyllä. Minä tunsin, kuinka valhettelin; se antoi minulle kömpelön ja pöllömäisen muodon; ja hänellä on silmät!… Toden totta, joll'ei tuo kirje äkkiä olisi juohtunut mieleeni, se täytyy myöntää, olisi hän työntänyt minut luotaan kuin hyvänkin tolvanan. Oi Jumala! he riitelevät tuolla sisällä. Jos hän jyrkästi kieltäisi tullaksensa! Kuunnelkaamme… Hän ei tahdo lähteä huoneestansa, ja minulta on mennyt kujeeni hedelmä. (Hän menee kuuntelemaan.) Tässä hän on; älkäämme heti näyttäkö itseämme.