[Alkuperäänsä tässä laulettu laulu on Franskassa sitten tullut poisjätetyksi, jonka vuoksi ei sitä ole tähänkään suomennettu. Sen sijasta sopii teaterissa laulaa vaikka mitä romanssia.]
(Häntä kuunnellessaan Bartholo on uinahtanut. Laulun kestäessä kreivi rohkene tarttua Rosinan toiseen käteen, jota hän hartaasti suutelee. Mielenliikutus saattaa Rosinan laulun hitaisemmaksi ja heikommaksi sekä katkaisee vihdoin hänen äänensä kesken jotakin sanaa. Orkesteri seuraa laulajattaren vaihteloa, heikontaa soitantoansa ja vaikenee hänen kanssansa. Kun ääni, joka on nukuttanut Bartholon, taukoo, herää tämä. Kreivi nousee jälleen, Rosina ja orkesteri aloittavat nopeasti uudestaan arian jatkoa. Jos laulu uudestaan kerrotaan, alkaa uudestaan sama leikki.)
KREIVI. Todellakin, se on viehättävä kappale ja te, rouva, toimitatte sen semmoisella älyllä…
ROSINA. Te imartelette minua, herra; kunnia on kokonansa opettajan.
BARTHOLO (haukotellen). Minä puolestani luulen vähän nukkuneeni tuon viehättävän kappaleen kestäessä. Minulla on sairaani hoidettavina. Minä menen, minä tulen, minä hyörin, ja heti kuin käyn istumaan, niin poloiset jalkani…
(Hän nousee ja sysää nojatuolia.)
ROSINA (hiljaa kreiville). Figaro ei tule!
KREIVI. Pitentäkäämme aikaa.
BARTHOLO. Mutta, maisteri, minä olen jo sanonut sen tuolle vanhalle Bazil'ille; eikö hänen olisi mahdollista opettaa iloisempia kappaleita, kuin nuot suuret ariat, jotka menevät ylös, alas, vierien, hi, ho, a, a, a, a, ja jotka minusta näyttävät aivan hautajaisten tapaisilta? Vaikka vaan noita pikkuisia lauluja, joita minun nuoruuteni aikana laulettiin ja joita jokainen varsin helposti muisti? Minä osasin ennen aikaan… Esimerkiksi…
(Riturnellin kestäessä etsii hän sanoja, päätänsä kynsien,
ja laulaa, peukaloitaan paukauttaen ja vanhusten tavalla
kyyrypolvin tanssien.)