TAPAUS SOTILAAN ELÄMÄSTÄ
Kirj.
Pierre Berton
Suomennos
Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1889.
Kenraali nukkuu päivällis-unta, mutta unensa on hyvin omituista laatua. Hän ei vastaa, kun häneltä jotakin kysytään; mutta hän kuulee kaikki mitä hänen ympärillänsä puhutaan; kun huoneessa olijain puhe loukkaa häntä, havahtuu hän, tulee äkkiä liikkeesen, kiivastuu, lakkaa kuorsaamasta, voidakseen riidellä ja saattaa jatkaa jupakkaansa sitten kokonaisen tunnin. Olin lyhyt aika sitten tullut käskyläis-upseeriksi tuon paksun, lyhytkaulaisen miehen luoksi enkä ollut juuri koskaan ajatellut häntä missään edullisessa valossa. Hänellä oli takanansa loistava sotilas-ura, mutta kerrottiin, että hän oli ollut kovin julma sodassa ja oli hänestä sanottu, ett'ei hän säästänyt sotamiehiään. Hän näytti vilpittömältä, mutta tuimalta käytöksessään, hän oli oikeutta noudattava, mutta ankara. Hän oli hiljainen ja harvapuheinen sekä saattoi viettää koko päivän tupakoiden, sanaakaan lausumatta. Hänen vanhoissa rehellisissä sotilaskasvoissansa ilmauntui vaan hidasmielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Olin tullut jo niin pitkälle epäilyksissäni, että kysyin itseltäni, salaisiko tuo näennäinen mietiskeleminen todellakaan mitään ajatusta. Hehkuiko tulta tuon paksun tuhkan alla? — Elähdyttikö tuota lihaläjää mikään sielu? — Siitä sain tilaisuuden muodostaa mielipiteeni ensi kerralla, kun olin läsnä kenraalin äkillisesti havahtuessa siten, kuin äsken olen maininnut.
Sinä iltana nukkui hän tai näytti nukkuvan, kuten tavallisesti. Keskustelu kahvipöydän ääressä käsitteli sotilas-elämän hyviä puolia ja vaivaloisuuksia. En muista, kuka se oli, joka sanoi, että sotilas-ura oli jaloin kaikista, syystä että jok'ikinen kunnianhimo oli sotilaalle sallittu, sekä onnellisin, koska velvollisuus aina esiyntyy selvästi ja täysin ymmärrettävästi niinkuin määrätty käsky; sitä on helppo tuntea ja sitä voi empimättä tai katumatta totella, vaikka kuinkakin kova se toisinaan voi olla.
"Kuka sen tyhmyyden virkkoi?" huudahti kenraali, avaten silmänsä ja äkkiä asettautuen suoraan asentoon nojatuolissansa sekä kääntyen meidän puoleemme. "Se on epäilemättä onnellinen mies, joka ei milloinkaan ole tuntenut mitään epäilystä sotilas-elämässänsä, ja jolle hänen velvollisuutensa, vaikkapa se olikin aivan selkeä hänen sielullensa, ei koskaan ole sitä täyttäessä tuntunut julmalta. Mitä minuun tulee, niin en ole sitä laatua. Usein, vallan usein on minun täytynyt kysyä itseltäni, mikä todellakin oli velvollisuuteni, ja kuinka kauas oikeuteni ulottui. Sotilas-urallani olen tehnyt tekoja, joita on pidetty sankaritöinä, mutta joita kuitenkin olen tehnyt vasta pitkän miettimisen jälkeen ja jotka olen murhemielin toimittanut. Niiden muisto katkeroittaa vielä mieltäni, koska en tänäänkään voisi sanoa, olenko tehnyt oikein vai väärin. Tahtoisinpa tietää, mitä te olisitte tehneet minun oloissani, sellaisessa tilaisuudessa, jossa kerran satuin olemaan ja josta nyt aion kertoa teille.
"Tämä asia tapahtui Italian sodan toisen jakson aikana Milanon valloituksen jälkeen. Tunnetteko noita tasangoita Lombardiassa, mikä on hedelmällisin ja yksitoikkoisin maa koko maailmassa? Alinomaa samoja maissi- ja vehnävainioita, samojen silkkiäispuiden ympäröiminä, samojen viiniköynnösten kietomina! Viiniköynnöksiä, riisiä ja vehnää, vehnää, riisiä ja viiniköynnöksiä; Turinista aina Paduaan saakka ihan vaihtelematta aivan samaa. Kokonaisien peninkulmien matkan on maisema yhtä tasainen kuin tämä piljaartivaate. Itsestään selvä on, että maisema, koska joka vainion lopulla sitä ympäröi joukko puita, ei milloinkaan tarjoa näköalaa kauemmaksi kuin noin sata meetriä eteenpäin, jos ei seudun tarkastaja halua kiivetä johonkin kellotapuliin. Jos ei ole varustautunut hyvillä oppailla tai tarkoilla, pienimpääkin huomauttavilla kartoilla, on äärettömän vaikea kulkea oikeaa tietä tuossa ketojen, polkujen ja soiden muodostamassa sekasorrossa, jota alituisesti katkaisevat virrat ja kanavat.
"Olin siihen aikaan kapteenina ja olin neljä vuotta kuulunut kenraali Marchant'in taapiin. Hänen komentamansa divisioona oli sillä hetkellä armeijan vasempana siipenä. Asemamme oli hyvin vaarallinen; kenraalitaapi ei ollut pitänyt tarpeeksi lukua teiden välimatkoista ja vaikeuksista, sen marssijärjestys oli huonosti mietitty. Sen kiertoliikkeen kautta, jota äsken oli aloitettu, olimme jo joutuneet muista eroitetuksi ja olimme vaarassa joutua vangeiksi. Itävaltalaiset joukot eivät olleet tulleet täydellisesti lyödyksi meidän ensimäisessä onnellisessa kahakassamme, ja voi heidän puoleltansa vielä odottaa jotakin rohkeaa hyökkäystä. Heillä oli sitäpaitsi se etuisuus meidän suhteemme, että he liikkuivat tutulla alalla. Saapuessamme noin kello kolme jälkeen puolenpäivän Fassanoon, jossa ensimmäiset rivimme pysähtyivät, ja jossa minun tuli pitää huolta etuvartioiden asettamisesta, näin torilla pienoisen pojan, jota joukko sotamiehiä ympäröi. Poika itki; minä kysyin häneltä syytä itkuunsa.