"'Herra kapteeni', vastasi muuan kersantti, 'emme voi ymmärtää sanaakan hänen mongerruksestansa.'
"'Babbo!' huusi poika. 'Io voglio vedere il babbo!' (Minä tahdon nähdä isäni.)
"'E dov' è il babbo?' (Ja missä on isäsi?) kysyin minä. Kun poika kuuli omaa kieltänsä puhuttavan, rauhoittui hän hiukan ja sain pian kuulla hänen vaiheensa. Hänen nimensä oli Guiseppe Betti ja oli hän kotoisin San Nazaron kylästä, joka oli puolentoista peninkulman päässä sieltä.
"Hän oli noin kymmenen vuoden vanha, mutta näytti nuoremmalta, koska oli varreltaan vähäinen ja hento. Hänellä oli jotensakin iso pää, viisaat silmät, musta tukka, joka kiehkuroina peitti otsankin, sekä keltaisen ruskea iho, ja erinomaisen valkoiset hampaat. San Nazaron ja sen ympäristön asukkaat olivat paenneet kylistänsä ja siirtyneet Reggiolon vähäiseen kylään, joko pelosta että tappelu tapahtuisi niillä tienoin tai siitä syystä että itävaltalaiset olivat heidät karkoittaneet. Itävaltalaiset eivät nimittäin tahtoneet sallia keitään asukkaita jäädä noihin kyliin, peläten että me niistä saisimme tienoppaita, kulkeissamme Addan kahlamopaikkojen ja soiden kautta. Guiseppe'n äiti oli heti paennut kahden tyttärensä ja vanhan äidinäitinsä kanssa. Mies oli jäänyt jälelle ja olisi hän lähtenyt seuraavana päivänä tuon pienoisen pojan kanssa, koottuansa arvokkaimmat kapineensa rattaille. Hän oli viipynyt siellä, koska hänen todellisena talonpoikana oli vaikea erota kedoistaan ja talostaan, ja siten oli hän tullut pakoitetuksi viettämään osan yöstä Fossanossa. Mutta hänen herätessään olivat rattaat kadonneet; joku maankuleksija oli luultavasti varastanut ne hänen nukkuessaan.
"'Ne eivät voi olla kaukana', oli hän sanonut pojalleen. 'Odota täällä minua, äläkä liiku paikaltasi.
"Siitä hetkestä alkaen odotti poika isäänsä tuossa hylätyssä ja autioksi jääneessä kylässä, mutta isä ei tullut takaisin.
"Muutamia viikkoja aikaisemmin olin minä eronnut pojastani, joka oli melkein saman-ikäinen ja samankokoinen; huomasin jonkun yhdennäköisyyden hänen ja tämän onnettoman yksinjääneen olennon välillä, jota nyt koetin lohduttaa niin hyvin kuin taisin.
"'Minä olen nähnyt isäsi', sanoin niinä hänelle. 'Hän tulee tänä iltana takaisin luoksesi ja on käskenyt minun siihen saakka pitämään sinusta huolta.'
"Hymy palasi takaisin pojan huulille, kun puhuin hänelle hänen isästänsä; kuitenkin näytti hän vielä hiukan epäilevän ja kysyi minulta:
"'Oletteko itävaltalainen?'