"'En. Me olemme ranskalaisia.'
"'Niin, eihän teillä olekkaan valkoisia univormuja', huudahti hän iloisesti. 'Evviva la Francia! Evviva l' Italia!' (Eläköön Ranska! Eläköön Italia!). Ja hän viskasi hattunsa korkealle ilmaan.
"Parin minuutin kuluessa oli hän tullut hyväksi ystäväksi niiden sotamiesten kanssa, joiden huostaan olin hänet jättänyt. Pidin huolta siitä, että hän sai jotakin syödäksensä, sillä hän oli kuolemaisillaan nälkään. Sitten lähdin eversti R:n seurassa Villa Nova'an, saadakseni etuvartijat paikoilleen asetetuiksi.
"Äkkiä huomasin tiensyrjässä, juuri kuin olimme kääntymäisillämme syrjätielle pienoisen puuryhmän läheistössä vähäiset kärryt, jotka vielä puoleksi olivat täytetyt joillakin jykeillä huonekaluilla ja talouskapineilla, joista jäännökset vielä olivat sirotettuina pitkin maata. Hevonen, joka oli vetänyt rattaita, oli kovimmassa kiiruussa tullut niistä irroitetuksi, sillä aisat olivat katkaistut poikki. Muutamia askeleita kauempana makasi talonpoikaisiin vaatteisiin verhottu mies pitkänään maassa, kasvot painettuina veren ja loan sekoitukseen, jonka ylitse joukko mustia kärpäsiä surisi. Tukeva sauva makasi hänen vieressänsä, se oli arvatenkin pudonnut hänen kurttuisesta kädestänsä. Pikku Guiseppen kertomus muistui heti mieleeni. Talonpoika oli omaksi onnettomuudekseen tavannut varkaat ja tullut murhatuksi, kun hän tahtoi puollustaa omaisuuttaan. Ruumis oli aivan kangistunut; hänen taskussansa oli nuoralla sidottu paperikääry, josta selvästi sain tietää, kuka kuollut oli. Hän oli todellakin Guiseppen isä. Koko tarkastus vaati ainoastaan silmänräpäyksen ajan; meillä oli muita asioita ajateltavana, enkä minäkään kovin paljon ottanut huomiooni noita vähäpätöisiä asioita; myöhemmin saivat ne vasta suuremman merkityksen minun silmissäni, ja nyt esiyntyvät ne muistossani ihmeteltävässä selveydessa. (Tätä sanoessaan rupesi kenraali kovasti puhaltelemaan; se oli hänen tapansa huokailla).
"Minä olin kuitenkin hartaasti ottanut osaa tuon pienen pojan kohtaloon, ja silloinkin kun paraikaa asettelin etuvartijoita ajattelin vaan häntä. Myönnän ett'ei tuohon osanottooni ollut ainoastaan syynä hänen surullinen ja liikuttavainen orpoutensa; pääasiallisesti herätti hän myötätuntoisuuttani sentähden että hän oli niin poikani kaltainen, joka hänkin voi ennen pitkää olla isätönnä. Me olemme nyt luodut siten, että itsekkäisyys seoittaa ryönäänsä meidän parhaimpiin ajatuksiimme. Se onnettomuus, joka meihin enin vaikuttaa, on joko se, joka juuri uhkaa meitä, tai se, joka juuri on meitä kohdannut.
"Loppupäätös kaikesta tästä oli, että ne huolet, jotka jo tätä ennen olivat minua rasittaneet olivat lisäyntyneet yhdellä uudella, ja että minä, sittenkuin olin palannut takaisin pääkortteriin ja antanut ilmoituksen kenraalille siitä mitä olin tehnyt ja saanut hänen käskynsä seuraavaa päivää varten, ratsastin takaisin Fossanoon, jossa olin viettävä yöni, ja heti sinne tultuani tiedustelin pikku ystävääni Guiseppeä.
"Tapasin hänet leikittelemässä sotamiesten kanssa ja iloinen oli hän kuin peipponen. Niin pian kuin hän näki minut, riensi hän minua vastaan.
"'Ma mio padre, capetano! non è dunque venuto con voi?' (Mutta isäni, kapteeni! eikö hän ole kanssanne?)
"'Ei.'
"'Oletteko nähneet häntä?'