Kertomuksen loputtua vallitsi pitkällinen äänettömyys, jonka ajalla kenraali pyhki silmiään, sillä kuumia kyyneleitä oli jo hetken aikaa vuotanut pitkin hänen poskiansa. Sitten pitkitti hän:
"Olisin mielelläni uhrannut oman henkeni, jos siten olisin voinut pelastaa tuon lapsen. Jos me olisimme avun puutteessa tulleet kukistetuiksi, niin olisi meidän onnettomuudellamme ollut mitä tuntuvimmat seuraukset. Puhumattakaan omista kaatuneista sotamiehistämme, olisi koko liikelinjamme joutunut vaaran alaiseksi; se osasto, joka oli mennyt Addajoen poikki, olisi ollut tukalassa asemassa ja pakoitettu peräytymään.
"Ja kuka tietää minkälaisen käänteen sodassamme tuollaiset tapaukset olisivat vaikuttaneet? Mutta sama se; surullinen työ oli minkä tein ja ainoana puolustuksenani on silloinen sieluni tuska ja tuo murheellinen muisto, joka sitten on minua seurannut.
"Ei! Sotilaan virka ei ole siitä syystä jalo, että se johtaisi mihin kunniaan hyvänsä, vaan että se vaatii mitä uhreja hyvänsä; eikä siitä syystä että velvollisuus on selvästi määrätty ja helppo tuntea, sillä se on usein surullinen ja vaikea täyttää."
Siitä illasta aikain kunnioitin kenraaliani, sillä minä olin nähnyt sielun leimahtavan tuossa isossa voimakkaassa ruumiissa, ja tultuani kotiini kirjoitin tämän kertomuksen melkein samoilla sanoilla, joilla hän oli sen meille jutellut.
Loppu.