KREIVI. Mun kanssain kiistata! Tuo mistä julkeus miehen, min koskaan käyvän nähty viel' ei miekan tiehen?
DON RODRIGO. Kahdesti kaltaiseni esittäydy ei, ens iskut mestaruuteen meidät aina vei.
KREIVI.
Ken olen, tiedätkö?
DON RODRIGO. Sen tiedän: nimes vaan jokaisen muun kuin mun sais kauhuun kaiullaan, otsalles kirjoitetun näyttää laakerein, tuleva ett' on miekkas minun turmaksein. Ma uhmaan uhkamielin kättä voittoisaa; mut kyllin uljas aina kyllin voimaa saa. Ken kostaa isäänsä, hän mahtaa mahdotonta; et ole voittamaton, vaikka voitit monta.
KREIVI. Tuo uljuus, jota jälleen sanas tuossa toisti, minulle silmistäs jo joka päivä loisti, Kastilian kunniaksi sinut katsoin, armaan sinulle tyttäreni suonut oisin varmaan. Sun lempes tiedän, näen riemuin miehen mieltä, mi haaveet haihduttaa pois velvoituksen tieltä, niist' ettei heikennyt oo hehku sielus jalon: näen kunnioituksella hyvees suuren palon. Siis vaali vienyt tää ei vaaraan pettymisen, ritarin vävyksein kun tahdoin täydellisen. Sua tunnen sääliväni. Tuimaa suoruuttas ihaillen surkuttelen sentään nuoruuttas. ÄI' etsi turhaan tätä turman seikkailua! Taistosta säästä epätasaisesta mua, minulle kunniaa ei moinen voitto tois, miss' sota vaaraton, myös maine pieni ois. Helposti voitetuks sun kaikki luulis, minä vain surra saisin siitä, että kuolit sinä.
DON RODRIGO. Uljuuttas halventava seuraa sääli! Kiistää mult' tohdit kunnian! Et elämääkö riistää?
KREIVI.
Pois käy!
DON RODRIGO.
Pois vaiti käymme.
KREIVI. Niinkö halpa on elosi?
DON RODRIGO.
Niinkö pelkäät käydä kuolohon?