LEONORA. Se hyve korkea, mi sydämenne salpaa, näin nopsaan pakeneeko lempeänne halpaa?
PRINSESSA. Sit' älä halvaks sano, koska rinnassain ylväänä, voitokkaana nyt se laatii lain, sa sitä kunnioita, mulle kalleinta. Hyveeni uhalla ma tohdin toivoa; niin hullun toivon tähden sydän heikko tää Chimenen kadottaman sulhon vangiks jää.
LEONORA. Katoovan sallitte siis uljuutenne jalon, samalla sammuvan myös järjen ylvään valon?
PRINSESSA. Ah, kuinka järjen ääni vähän vaikuttaa, kun mieltä suloinen niin myrkky tenhoaa! Ja mik' on tuska tulla silloin terveheksi, kun sairas tautiansa rakkaampaa ei keksi!
LEONORA. Toiveenne viettelee, on armas tautinne, mut muistakaa, Rodrigo teit' ei ansaitse.
PRINSESSA. Sen hyvin tiedän; mut jos hyve jättää mun, sa kuule, kuinka lempi kiehtoo hurmatun. Rodrigo taistostaan jos palaa voittajana, suur' urho tuo jos häntä siis on alempana, voin häntä häpeättä silloin rakastaa. Ken kreivin voittaa, uhmata voi maailmaa. Voin kuvitella, koko valtakunnatkin hän voittava on sankartöin ja pienemmin, tään lemmen imarteessa näen istuvan jo hänet herrana Granadan valtikan: ihailee, pelkää häntä lyödyt maurit, uutta Arragonia voittajalta vartoo mahtavuutta, antautuu Portugal, ja taa on merten laineen tuon soipa kaiku kauniin pyytehen ja maineen, afrikalaisten verin laakerinsa kastuu, kuin taru taistelijani kuuluisain hän astuu, sit' toivon hänestä ma jälkeen voiton tään, luon oman maineheni hänen lemmestään.
LEONORA. Mut nähkää, minne hänet tempaatte te mukaan jo vuoksi taiston, jok' ei ehkä tapahdukaan.
PRINSESSA.
Rodrigo herjattu ja kreivi herjaaja!
Yhdessä poistuneet: siell' eikö taistella?
LEONORA.
No niin, he taistelee, kun niin te tahdotte!
Mut käy Rodrigo ei niin pitkälle kuin te.
PRINSESSA. Mit' tahdot? Hullu oon, mun hourii sydämeni, näät siitä tuskan, minkä tuo tää rakkauteni. Käy kammiooni huojentamaan huoliain, mua ällös yksin heitä tässä vaivassain!