6:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON ARIAS. DON SANCHO.
DON FERNANDO.
Niin houkka, turha onko mieli kreivin tuon?
Toivooko hän viel', että syynsä anteeks suon?
DON ARIAS. Hänelle kauan nimessänne haastoin, tein ma kaikkeni, mut oli turha tuloksein.
DON FERNANDO. Kautt' taivaan! Alamainen näinkö välittää siis vähän, mitä tahtoo, mielii kruunupää? Mua halveksii hän, herjaa Don Diegoa! Hovini keskell' laatii mulle lakeja! Suur' olkoon päällikkö, suur' olkoon sankari, tää koura korskamielen maahan iskevi; Mars itse vaikka hän ja itse uljuus oisi, jos tuntis voimani, niin ei hän niskuroisi. Mut kun niin tahtoo hän, hän talteen ottakaa, jos vastustaa tai ei. Tää rikos palkan saa.
DON SANCHO. Ehk' aika taivuttaa tään ylpeytensä tuhman. Hän äsken vallass' oli vielä kiistan uhman. Sire, ensi tuokion ei kuumuudessa povi niin uljas ehdontahdoin riitojansa sovi; hän näkee vääryytensä, mutta mielellään niin pian tunnusta ei ylväs erhettään.
DON FERNANDO. Don Sancho, vaietkaa ja tietkää: häntä ken mun eessäin puolustaa, on itse syyllinen.
DON SANCHO. Vait olen, tottelen. Mut vielä puoltaa voisi yks sana häntä, Sire…
DON FERNANDO.
Ja sana tuo mik' oisi?
DON SANCHO. Se, ettei sielu, tuttu sankartöiden vaan, kuin muut voi alistua, pyytää polvillaan; sovinnon luulee hän vain tuovan häpeää. Tuo sana ainut mieltä kreivin pelättää; hänestä tehtävänsä helpomp' olla vois, hän teitä totteleis, jos niin ei uljas ois. Aseilla, käskekää, käsvarsi taiston tuttu tään riidan ratkaiskoon, ja siihen loppuu juttu! Hän suostuu, Sire. Mut siks, kuin hän sen tietää, vakaan, tulkoon ken tulleekin, ma hyvityksen takaan.