DON FERNANDO. Puhutte liian suoraan; mutta vuosienne vuoks antaa anteeks voin ma nuoren rohkeutenne. Kuningas viisas kaipaa sankareita maan ja verta alamaisten työhön parempaan; kuin pää, mi jäseniä avuksensa huoltaa, ma hoidan, säästän niitä, mua jotka puoltaa. Siks mulle oikein ei, mi teille: sotilaana puhutte, toimia mun täytyy kuninkaana. Mut mitä virkkaakin, hän luulkoon mitä luulee, ei haihdu kunniansa, mua jos hän kuulee. Muakin loukkasi hän, miestä loukaten, min prinssin kasvattajaks juuri valitsen; mua herjaa itseäin, mi herjaa vaaliani, se uhmaa ehdotonta voimaa valtikkani. Ei siitä enää. Muuten, vanhan vainoojamme purjetta kymmenen on nähty rannoillamme; he tulla tohtineet on virran suulle ihan.
DON ARIAS. Jo maurit oppineet on valtiaamme vihan: niin usein voitettuina tuskin uskaltaa he enää uhmata niin suurta voittajaa.
DON FERNANDO. Ett' Andalusiaa ma heidän uhallaan hallitsen, anteeks anna ei he milloinkaan; maa kaunis tää, mi kauan kuulunut on heille, kateutta synnyttää, on vaaran aihe meille. Vuoskymmen sitten siks Sevillaan siirsin ma Kastilian valtaistuimen jo ajoissa, lähempää että täältä sotaa johtaen tuhota aikehensa voisin jokaisen.
DON ARIAS. Päittensä kallehimpain hukka kertoo heille, tääll'-olostanne mik' on turva maitten teille: ei syytä pelkoon.
DON FERNANDO. Eikä varomattomuuteen. Vie usko liian varma aina vaaraan uuteen. Tiedätte: nousuvesi yksi laivat nuo helposti tänne saakka ulapalta tuo. Mut turhaan kauhistusta kylvän sydämiin, kun epätietoinen tuo viel' on viesti niin; hälyytys hyödytön tää kaupunkimme elon vain häiritseis ja yössä turhan nostais pelon. Lisätkää sataman ja muurein vartiosto! Se illaks riittää.
7:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON ALFONSO. DON SANCHO. DON ARIAS.
DON ALFONSO.
Sire, jo kreivin kohtas kosto.
Kaas hänet Don Diegon pojan miekka huima.
DON FERNANDO. Kun herjan kuulin, tiesin, ett' ois kosto tuima, mut turhin yrityksin turmaa tuota torjuin.
DON ALFONSO. Chimene jalkojenne juureen itkein, horjuin tuo tuskansa ja teiltä pyytää oikeutta.