DON RODRIGO. Teen tahtosi, ma vaikk' en hylkää toivoani kätesi kautta saada kaunis kuolemani; et multa vartoa voi katumusta halpaa teosta parhaasta, mi pojan kohtaa kalpaa: tuo tulos kiihkon, min voi veri pestä vain, häväisi taattoain ja minun mainettain. Mies kunnian ei kärsi korvapuustia; mua myös hän löi, siks herjaajaani etsin ma, tapasin, taaton kostin, pesin tahran pois, tekisin vielä tuon, jos tekemättä ois. On totta, että vastaan taattoain ja mua mun rakkauteni kauan tahtoi säästää sua; sen voiman siitä arvaat, että epäröin niin suurta herjaa kostaa, ennenkuin ma löin. Sua suututtaa tai sietää loukkaus tuo mun täytyi, jo tuumin, liikaa käsi munkin kiirehtäytyi, liiasta itseäin jo kiihkeydestä moitin ja sillä kauneutesi voiman yksin voitin, kun sulos suurimmat tuon mursi aatteen ies, sua ettei ansaitseisi kunniaton mies ja että lempes uhmin sielus vihaisi mun halpuuttain, kuin uljuuttain se rakasti; totellut jos ma oisin lempes ääntä, en ma ollut oisi sun ja vaalis arvoinen. Sen vielä virkan, vaikka sitä huoannenki, sen toistan, sikskuin tässä ruumiissain on henki: sua loukkasin, mut niin mun tehdä täytyi! Pesi se tahran multa pois, taas olen arvoisesi. Velaton taatostain jo oon ja kunniasta, hyvitys vaatia nyt sull' on vuoro vasta. Vereni tarjota vain sulle tahdoin: mitä mun oli tehtävä, ma tein, teen vielä sitä. Ma tiedän, vastaani sun isäs kuolo nostaa, en uhris henkeä ma sulta tahdo ostaa, verestä vainajan siis veri vuodata, mi katsoo kunniakseen taattos kuoloa.

CHIMENE. Rodrigo! Vihollises vaikka oon, en voi sua siitä soimata, mi sua kunnioi, ja kuinka tuskani mun ilmi tulleekaan, sua syytä en, ma murheitani itken vaan. Lait tunnen kunnian, ja minkä syttää palon niin suuri herja miehen sydämessä jalon; näin tehden, käyttäytyen miesnä kunnian, myös mulle antanut oot ohjeen oikean. Mua kuntos synkkä kautta voittos neuvoi, kostain isäsi kunnian ja oman mainees nostain; nyt mull' on sama huoli, mulla murheekseni eess' isän kosto on ja nosto maineheni. Ah! sinun tähtesi mua murhe murtaa nyt. jos turma muu mult' oisi isän riistänyt, ois onni nähdä sua ollut lohtu ainoo tään poven polttavan, jot' tuska vain nyt vainoo, levinnyt lempeä ois rauha sydämeeni, kun käsi kuivannut ois armas kyyneleeni. Nyt surmaajansa täytyy minun surmata, sen voiton lemmestäni vaatii kunnia, ja kauhun velvoitus, mi minut maahan painaa, muu vaatii toimimaan, pian että oisit vainaa. Näät ällös varro, että vuoksi rakkauteni arasteleisin, kosk' on vuoro kostaakseni. Hyväkses lempi mitä kuiskineekin, sinun vertaises uljuudessa olla täytyy minun: mua loukaten sa näytit: olet arvoiseni; sun kuolos kautta näytän: olen arvoisesi.

DON RODRIGO. Äl' enää lykkää vaatimusta kunnian! Se pyytää päätäni, sen sulle tarjoan, se uhraa tehtävälles ylevälle jo: suloinen surma, ah, suloinen tuomio! Jos oikeus hidastuu tään syyni jälkehen, hidastuu kunnias ja kosto rikoksen. Oon onnellinen, kun niin kauniin kuolon saan!

CHIMENE.
En ole pyövelisi, vastapuoles vaan
Ma päänkö ottaisin, min pelastust' et auta?
Mun tehtäväin on ahdistaa, sun puolustauta.
Sen mulle hankkiva on toinen; käsi tää
sua vain on vainoomaan, ei surmaan velkapää.

DON RODRIGO. Hyväksein lempi mitä kuiskineekin, minun vertaisen' uljuudessa olla täytyy sinun; mut isän kostohon ken kättä toista lainaa, Chimene, usko mua, nää alas arvot painaa. Käteni oma vain mun kosti herjani, kätesi oman vain myös olkoon kostosi.

CHIMENE. Sua julmaa! Tuohon miks niin itsepintaistua? Avutta itse kostit, miksi autat mua? Sun tapaas olen toimiva, ei uljuuteni voi sietää, että kanssas jaan ma maineheni. Isäni, kunniani mistään tahdo kiittää sua ei, ei tuloksia lempes, tuskas niittää.

DON RODRIGO. Ah, tuima tunto kunnian! Ma kuinka voisin Sult' armon saada tuon? Siit' autuas ma oisin, kautt' taattos kuollehen, kautt' ystävyytemme, kostosta, säälistä suo mulle surma se! Kätesi kautta kuolla helpomp' oisi kurjan sun sullios tään kuin elää vihas alla nurjan.

CHIMENE.
Pois käy! Sua vihaa en.

DON RODRIGO.
Sun täytyy niin.

CHIMENE.
En voi.