5:s kohtaus.
DON DIEGO. Iloa ihminen ei koskaan täyttä saa, hetkemme kirkkaimmatkin huoli hunnuttaa, sekoittuu aina meidän menestyksihimme karvautta mielen, jota juuri karkoitimme. Keskellä onnen tuntuu tuuli viluinen; ilossa uin, ja silti pelkään, vapisen. Kuolleena herjaajani nähnyt oon, en saa ma kättä kostajani missään puristaa, ma turhaan juoksen, joudun, horjun heikkona kaupungin kautta tään; sen vähän voimia, min mulle jättänyt on vanhuus, kulutan ma suotta etsintään tuon kumman voittajan. Ma yössä, kaikkialla sylin hälle tarjoon, tapailen häntä, satun vain ma tyhjään varjoon, ja vuoksi pettävän tuon kuvajaisen pelko, epäily rakkauteni saartaa. Ah, jos selko mull' oisi paostaan! Ma kauhun valtahan jo joudun, koska muistan kreivi-vainajan lukuisat ystävät ja suuren saattueen. Rodrigon tappoi he tai veivät vangikseen. Kautt' taivaan! Taasko petyn vuoksi harhakuvan vai ainoon toivoniko nään ma toteutuvan? Hän, hän se on! Ah, pääsin päähän etsintäni, taas poistuu pelkoni ja haihtuu ikäväni!
6:s kohtaus.
DON DIEGO. DON RODRIGO.
DON DIEGO.
Rodrigo, vihdoin taivas sallii nähdä sun!
DON RODRIGO.
Ah!
DON DIEGO. Huokauksin ällös vastaa iloon mun! Suo hengähtää mun, että sua kiittäisin, kun uljuutein sun tunnustaa jo kuitenkin; sit' olet jäljitellyt hyvin: sankarit sukuni mainetyölläs eloon herätit. Sa heistä polveudut, mun olet poikani, mun kaikki urhotyöni löi ens iskusi. Ylistää tahdon tulta, voimaa nuoruutesi, tää koe suuri, kaunis olkoon onneksesi! Sa sauva vauhuutein, sa päiväin huippu, paina suudelma poskellein, mi nyt on kirkas aina, tuo tunne paikka herjan, jonka poistit multa, kun valkopääni taas sai kunniansa sulta.
DON RODRIGO.. On teidän kunnia, en voinut vähempää poikanne, kasvattinne ollen. Voitto tää jos sille mieleen on, jolt' elämän ma sain, se valaisee, se ihastuttaa sieluain. Mut älkää ilossanne olko kateellinen, jos oma tehtäväin nyt mun on täyttäminen. Vapaasti tuskani tään tulla suokaa julki; sananne maireet siltä kyllin suun jo sulki. En kadu, että olen teitä palvellut, mut kuinka jälleen saan, mit' olen uhrannut! Tää käsi, kostohonne nousten, nousi vastaan mun rakkauttani, sen antain kunniastaan. Ei sanaa! Eestänne ma kaikki kadotin; lie suora velkani nyt teille suurinkin.
DON DIEGO. Ei, ei, on korkeammat voittos heelmät! Sulle elämän annoin vain, sa annat maineen mulle, ja niinkuin kunnia on kalliimp' elämää, niin sulle suurempi nyt velkani on tää. Mut poista heikkous jo poven uljaan! Maine meill' yks on vain, mut moni lemmen vienon laine. Huvia lempi on, mut maine velvoitusta.
DON RODRIGO.
Ah! Mitä lausutte?