PRINSESSA. En ilman syytä: miltei mielistymään niin sain hänet häntä hurmanneihin piirteisiin; Rodrigoa hän lempii, hänet saa hän multa, Rodrigon lietsonut ma olen lemmen tulta, näin kahleet takonut oon näiden lempivien ja tuskat lopettaa ma tahdon molempien.

LEONORA. Prinsessa, keskell' oman onnenne te hyvän kuitenkin ilmi tuotte sieluntuskan syvän. Tää rakkaus, mi heidät heljin riemuin täyttää, surutko suuret jalon sydämenne näyttää? Ja mielenkiinnosta, mi teill' on heitä kohtaan, te synkkä ootteko, kun heille onni hohtaa? Mut liian julkee lien jo liikaa haastaen.

PRINSESSA.
Suruni suurtuu vain, jos sitä salailen.
Siis kuule vihdoin, kuink' on kamppaillut tää povi
Mun hyveilleni rauha vieläkään ei sovi.
Ei säästä rakkaus tää hirmuvaltiainen.
Se mies, min annan pois, tuo uljas nuorukainen,
on mulle rakas.

LEONORA.
Rakas?

PRINSESSA. Paina povelleni kätesi, tunne, kuinka sykkää sydämeni vain voittajallensa.

LEONORA. Ah, anteeks, arvoanne jos loukkaan moittiessain tuota rakkauttanne. Niin itsens' unhottaako ruhtinatar vois, ritari halpa että hänet kammitsois? Ois kuulla kuninkaan ja kansan jotain se! Te vielä muistatteko, ken on taattonne?

PRINSESSA. Niin hyvin muistan, että veren annan ennen kuin kiellän arvoni ma alas siitä mennen. Ma voisin vastata, ett' ansioll' on vaan kauniissa sieluiss' oikeus lemmen lietsontaan; jos anteeks tunnettani pyytää tahtoisin, ois siihen esikuvat mulla kuulutkin. Mut niit' en seuraa, kysymys on kunniasta; ei aistit yllättää voi mieltäin urhokasta, ja koska verta olen kuninkaallista, kädestäin kuninkaat vain voivat kilpailla. Kun näin ma puolustaumaan heikoks sydämein, pois annoin, mit' en voinut ottaa omaksein. Sijaani kahlehdin Chimenen, lietsoin tulta myös heidän lempensä, ett' oma sammuis multa. Äl' ihmettele siis, jos sielu tuskissaan niin kärkäs vartomaan on heidän liittoaan; nyt siitä riippuu rauhani. Jos lempi lie elävä toivosta, ne yhdess' surma vie; se tult' on, joka sytykkeettä sammuvi. Kovasta huolimatta kohtalostani jos saa Chimene miehekseen Rodrigon, jää kuolleeksi toivoni, ja miel' on terve tää. Mua painaa uskomaton sentään tuskan taakka. Rodrigoa ma lemmin noihin häihin saakka; koen siitä päästä, ja jos pääsen siitä, suren, salainen kasvaa tuosta mulle mielenmure. Tuskalla tunnen lemmen vankan valtikan mun saavan huokaamaan vuoks halveksittavan. Jakaunut kahtia on sieluni. Jos halaa jalosti uljuutein, tää povi sentään palaa. Ma pelkään, toivon tuota turman liittoa; iloa täytt' ei voi se mulle tarjota, jos toteutuu tai ei, ma siitä kuolen: lempi ja kunnia kun kiistää, kump' on mieluisempi?

LEONORA. Näin ollen virkkamista mull' ei muuta teille kuin antaa kanssanne vain valtaa kyyneleille. Mä äsken moitin teitä, säälin nyt. Mut tuiman kun tuskan kourissa, niin suloisen, niin huiman hyveenne taistelee sen valtaa vastaan, voittain sen hurmat, rynnäköt ja siitä päästä koittain, valava on se rauhan sydämenne yöhön. Te siihen luottakaa ja ajan armotyöhön ja Taivaan oikeuteen, mi suojaa vaille jätä hyvettä ei, jot' ahdistaa niin pitkä hätä.

PRINSESSA.
Ma toivon, että toivoa ei mulle näy.

HOVIPOIKA.
Chimene käskystänne kohta tänne käy.