— Minä toivotan, tyttäreni… figlia mia… sanoi kardinaali, Jumalan siunausta aviollenne. En lakkaa sitä häneltä rukoilemasta.
Ja ikäänkuin olisi tahtonut ottaa sisarensa tulevan miniän sielun haltuunsa, teki kardinaali hänen otsalleen ristinmerkin.
Kreivi saattoi, vihdoinkin helpotuksesta huoaten, molemmat amerikattaret vaunuihin. Heti kun hän oli kahden äitinsä kanssa, huudahti Dora:
— Niitä mustia silmiä! Lelo väittää, että hänen sisarellaan on sinervät silmät; minusta ne olivat sysimustat!… Minä soisin, että ne muuttuisivat sinisiksi, vihreiksi, punaisiksi, miksi hyvänsä, kun vain Sant'Annan linnassa olisi mustia silmiä vähemmän Rouva Carroll ei saattanut olla nauramatta.
— Sinä et näytä erikoisen ihastuneelta uusiin sukulaisiisi.
— He ovat hirvittäviä, mutta enhän menekään naimisiin heidän kanssaan.
— Et… mutta minä pelkään heidän olevan vakavana esteenä sinun onnellesi. He eivät milloinkaan tule sinua ymmärtämään. He ovat toista aikakautta kuin me… Minä sain vaikutelman, että tämä avioliitto on tuhmuus. Mieti, vielä on aikaa.
— Ei, äiti, ei ole enää aikaa, sillä minä rakastan Leloa — sanoi Dora saaden äkillisen sulon. — En voisi tulla onnelliseksi ilman häntä. Kreivitär ja Donna Pia inhoavat minua, se on varma; mutta minä luulen valloittaneeni kardinaalin. Minä tulen huolellisesti vaalimaan hänen suopeuttaan. Hän miellyttää minua, tuleva appieno. Hän on suurenmoisen näköinen. Tuo punainen kalotti, joka luo kuin valokehän hänen päänsä ympärille, on vaikuttava; se on kai vertauskuva. Hänen ristinmerkkinsä liikutti minua oudosti, harson läpikin. Jos hänestä tulee paavi, menen minä katolin-uskoon.
— Jumala varjelkoon! — huudahti rouva Carroll kauhistuneena. — Se vielä puuttuisi!
Saatettuaan morsiamensa vaunuihin palasi Lelo äitinsä luo saadakseen kuulla käynnin vaikutelmat, jotka eivät saattaneet olla suotuisia.