— No, äiti kulta, sanoi hän, poista tuo happamuuden ilme.
— Minulla oli sinuun nähden niin toisenmoinen unelma.
— Niin, minä tiedän, te olitte suunnitellut aviota jonka oli määrä palauttaa minut, kädet ja jalat sidottuina, teidän puolueeseenne. Älkää sitä pahoitelko: juuri siitä syystä en milloinkaan olisi siihen suostunut. Kaikki te, niin monta kuin teitä on, näytätte minusta ihmisiltä, jotka kulkevat pää taaksepäin käännettynä, jotta ette näkisi eteenne. Mutta silmät on annettu eteenpäin katsomista varten.
— Ja ylöspäin! sanoi kardinaali.
— Ja ylöspäin, olkoon. Teidän pitäisi nähdä, että Kirkko on lopullisesti työnnetty toiselle tolalle ja että sen, tahtoi tai ei, täytyy kulkea sitä tietä. Minä muistan erään lapsuudenkohtauksen, joka ei koskaan mene mielestäni. Italialaisten saapuessa olin palvelusväen kanssa pesutuvassa. Siellä oli koolla kaikki naisväki kuin pelästyneet lampaat, odottaen ja kauhistuen sitä mikä tuleman piti. Mary, irlantilainen hoitajattareni — ruskea teekannu kädessä — puheli keskellä huonetta huonoa italiaansa; hän vakuutti, että paavin viholliset eivät kuuna päivänä pääse Roomaan. »Ei ikinä, ei ikinä!» — huuteli hän ojentaen oikeaa kättään mahtipontisesti, — »Jumala ei sitä salli!» Ja Jumala salli sen kuitenkin. Juuri sillä hetkellä kuului voiton merkki-ammuntaa, italialaiset olivat tulleet. Kallis, ruskea teekannu putosi Maryn kädestä ja meni säpäleiksi. Ja Mary, sielun pohjaan saakka järkytettynä, lusahti istumaan tuolille, suuret kyyneleet valuivat pitkin poskia ja hän änkytti: »Jeesus! Onko se mahdollista. Sitten tämä on maailmanloppu!» Se oli vain erään valtakauden loppu… Silloin en tästä kohtauksesta paljoa ymmärtänyt — olin vain viisivuotias — mutta myöhemmin on se minun mielessäni tullut vertauskuvaksi. Ja monta kertaa sitä muistaessani olen verrannut maallisen vallan kohtaloa tuohon ruskeaan teekannuun, se on auttamattomasti murskaantunut.
Tämä kertomus näytti vaikuttavan kardinaalin mieleen; hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen.
— Paavi ja Kirkko eivät silti ole vähäisemmät, lisäsi Lelo, päinvastoin!… Se on viime aikoina, kävellessäni neiti Carrollin kanssa Vatikaanin ympärillä, monta kertaa johtunut mieleeni; hiljaisuudessaan ja yksinäisyydessään se on minusta näyttänyt pelättävämmältä kuin Quirinaali.
— Sinä teet meille liian suurta kunniaa, poikani! sanoi kardinaali happamalla ja ivallisella äänellä.
Jonkun intohimoisen tunteen vaikutuksesta löytää italialainen aina sanoja ja ajatuksia, jotka näyttävät pulppuavan hänelle itselleen tuntemattomasta lähteestä; kreivi oli puhunut vakaumuksella ja varmuudella, jommoinen hänessä oli perin harvinaista, onnistumatta kuitenkaan käännyttää kuulijoitaan. Huomatessaan äitinsä kasvot yhä kuin huolen ja pettymyksen masentamiksi suuteli hän hänen käsiänsä.
— Äiti kulta — sanoi hän sähköittäen häntä lapsenrakkautta säteilevillä silmillä — antakaa minulle anteeksi. Olkaa täysin jalomielinen.