— Sen sijaan, että saattaisin iloita sinun aviostasi, niinkuin olin toivonut, täytyy minun vain koettaa alistua. Se on kovaa.
— Et sinä milloinkaan olisi iloinnut minun aviostani, sanoi Lelo hymyillen; siksi rakastat sinä minua liian kateellisesti. Niinpä sinun pitäisi olla onnellinen nähdessäsi minun naivan amerikattaren. Muukalainen vie minusta vähemmän osan kuin italiatar olisi vienyt!
Nuoren miehen ihmeellinen vaisto oli tavannut ainoan todistelun, joka saattoi vaikuttaa Donna Teresaan. Kaikki kreivittären kasvojen lihakset lauhtuivat, hänen silmänsä kostuivat, hän katsoi poikaansa lempeä säteillen, ja sanoi sitten herttaisesti:
— Oh! ne lapset, ne lapset!… mikä tuska ja mikä riemu!
— Minä arvaan, sanoi Donna Pia terävällä äänellään, että minun on käytävä tervehtimässä näitä amerikattaria?
— Kyllä, ellet tahdo rikkoa välejäsi minun kanssani, vastasi Lelo.
— Hyvä on, minä käyn.
XXI.
»Hän oli raivoissaan!» oli kreivi Sant'Anna päätellyt lähtiessään rouva Ronaldin luota. Se, mitä Helena tunsi, oli paljoa raskaampaa ja surullisempaa kuin itserakkauden loukkaus. Kreivin lähdettyä jäi hän seisomaan alalleen puristaen nenäliinaansa ja hengittäen raskaasti saadakseen sydämensä kevenemään, mutta siinä onnistumatta.
Ja tämä kohtaelma oli vasta ensimäinen pysäkki sillä onnettoman rakkauden ristintiellä, jota niin monet naiset ennen häntä ovat kulkeneet. Hänen täytyi kärsiä kaikkien tuttaviensa onnittelut ja Doran kertomukset. Doralla oli niin luonteva tapa unohtaa kärsimänsä vääryydet, olla huomaamatta ihmisten tyytymättömyyttä, että häntä oli vaikea pitää loitolla. Hän oli siten pakottanut Helenan solmimaan jonkinlaisen välirauhan. Joka minuutti tuli hän Helenan huoneeseen kertomaan sulhasestaan, kapioistaan, tulevaisuuden-suunnitelmistaan. Rouva Ronald sulki epätoivoissaan korvansa, koetti ajatella muita asioita; mutta sanat tarttuivat siitä huolimatta hänen mieleensä ja palautuivat siihen taas hänen yksinollessaan, tuottaen uutta tuskaa. Jack Ascottin uudenaikaisen sormuksen sijasta oli neiti Carrollin sormessa Sant' Annain kihlasormus, jonka koristuksena oli yksi ainoa sardonyx-jalokivi, johon oli kaiverrettu suvun vaakuna ja sana: sempè (aina). Nähdessään tämän historiallisen sormuksen jota m.m. oli kantanut eräs kuuluisa ranskalainen kaunotar, jonka Ludvig XIV oli naittanut eräälle Lelon esi-isistä, tunsi Helena kirpeää kateutta, häntä aivan tenhosi. Hänet valtasi outo tunne, että tämä sormus oikeastaan kuului hänelle: hänen teki mielensä koettaa sitä, tuntea se sormessaan, vaikka olisi tyydyttävä silmänräpäykseen.