Helena punastui hiusrajaan saakka, hänen silmänsä kohtasivat Lelon ivallisen katseen, hänen ripsensä värähtivät.
— Herra Ronaldin tapana ei ole antaa tuoda tai viedä itseään! vastasi hän mahdollisimman kuivalla äänellä.
— Ei, mutta avioliiton pulmissa voi kolmannen miehen väliintulo joskus olla sangen hyödyllinen itserakkauden pelastamiseksi — selitti Dora oikopäätä käytännöllisellä vaistollansa, jota olisi voinut luulla elämän kokemuksen saavutukseksi. — Joka tapauksessa, jos enokulta tulee, lepyttäkää hänet minuun, kun hänet tapaatte. Minä olen kahdesti kirjoittanut hänelle, mutta hän ei ole vastannut. Oh, täydellisistä miehistä, niistä vasta vastus on!
— Ettehän toki aio jättää meitä tänne yksiksemme! sanoi rouva Carroll huolestuneen näköisenä.
— Teillähän on Vergat; he ovat teille tuhat kertaa hyödyllisimpiä kuin
Sofie-täti ja minä! vastasi Helena.
— Niin, mutta suku!…
— Älkää olko levoton, äiti! keskeytti Dora; me menemme tapaamaan sitä
Meillä on suurenmoinen suunnitelma… eikö olekin Lelo?
Kreivi vastasi myöntävästi nyökkäämällä ja kääntyen sitten rouva
Ronaldin puoleen sanoi hän hymyillen:
— Minä olen varma, että te kaadatte pankin Monte-Carlossa!
Sant'Anna oli lausunut tämän noin vain, ajattelematta lainkaan sananpartta, joka lupaa onnea pelissä sille, jolle sitä ei ole rakkaudessa. Mutta sen sananparren muisti Helena: hän kalpeni ja hänen huulensa pusertuivat yhteen.