— Juuri sitähän minä olen Jackille sanonut, lausui neiti Carroll hämmentymättä.
Päivällinen ilmoitettiin valmiiksi.
— Kiiruhtakaamme hiukan, sanoi Helena, minä en tahtoisi menettää Tamagnon näyttämölletuloa ja Othellon ensimäistä lausetta, joka on kuin riemuhuuto ja voiton aavistus.
II.
Vielä muutamia vuosia sitten vietti aviovaimo Amerikassa yksivakaista, syrjässä-pysyvää elämää; hän oli vähemmän näkyvällä tasolla ja pysyi siinä jotakuinkin kohtaloonsa alistuvana. Siihen aikaa olivat avioerot harvinaisia ja skandaalit vieläkin harvinaisempia; mutta tässä nopean kehityksen maassa muuttuvat tavat melkein yhtä nopeasti kuin muodit. Nuorissa tytöissä heräsi halu yhä enemmän vapautua äitiensä holhouksen alaisuudesta ja he pyysivät naimisissa olevia ystävättäriänsä olemaan valvojinansa tanssiaisissa, oopperassa, kävelyretkillä, ystäviensä aluksilla ja kaikissa muissa vaarallisissa huvitilaisuuksissa, retkeilyillä, eväsmatkoilla, illallisilla, missä heidän kävi laatuun olla mukana. Ja naimisissa olevat ystävättäret suostuivat mielellään. He palasivat näyttämölle ollakseen säädyllisyyden suojelijoita. He esiintyivät nyt mitä viehkeimmissä puvuissa. He vaativat ylistystä, uhreja, kukkasia, ihailuveroja. He kiemailivat rohkeasti ja taidokkaasti, mikä herättää epäilyä, että he esiintyvätkin kilpailijoina. He ryhtyivät suojelemaan nuoria tyttöjä, mutta loppujen lopuksi ehkä syrjäyttävät heidät. He ovat jo tehneet niin Washingtonissa.
Salongit ovat aikakauden tunnuskuvana. Niitä ei ole enää Euroopassa, niitä ei ole vielä Amerikassa. Muutamilla naisilla on kuitenkin jo jonkinlainen henkilökohtainen valta-asema: rouva Ronald oli niitä. Hänen vastaanottopäivillään vallitsi hyvän aistin loisteliaisuus, jota ehkä olisi pidetty liian upeana Pariisissa, mutta joka ei New Yorkissa tuntunut kohtuuttomalta. Hänen kutsuansa pidettiin kunniassa. Hän kaipasi suosiota ja ihailua eikä mikään ollut hänestä liian kallista sen saavuttamiseksi. Luontaisesta taipumuksesta tai amerikattarien keskuudessa harvinaisesta käytöksensä hallitsemiskyvystä oli hän aina tasainen ja viehkeä. Ja varsinkin tällä ominaisuudellaan oli hän voittanut emännyysmaineensa. Hän oli New Yorkin naisvaltiaita. Rouva Ronald saattoi määrätä jonkun taiteilijan menestyksen, panna alkuun jonkun muodin, muuttaa jonkun tähänastisen tavan, pitää liian tunkeilevia nousukkaita kurissa, antaa eronneelle vaimolle jälleen paikan seurapiireissä. Hän oli johtavana sieluna useissa hyväntekeväisyystoimissa ja hänet oli valittu kunniajohtajattareksi Kotimaisten Naisten yhdistykseen.
Englantilaisten sukujen nuoremmat jäsenet, hollantilaiset ja kaikki muut, jotka muinoin olivat tulleet Amerikkaan etsimään vapautta ja varallisuutta, olivat jättäneet isänmaansa haluamatta uudelleen solmia siteitä sinne. Rikkaiksi ja riippumattomiksi tultuansa olisivat he kernaasti antaneet esivanhempiensa nukkua rauhassa Euroopan kirkkojen kaarien alla ja olleet heistä pöyhkeilemättä. Naiset eivät sitä sallineet. Taaskin laiminlöivät he tilaisuuden osoittaa ylemmyyttänsä. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet luomaan omassa maassaan älyn, tiedon ja taidon ylimystöä, he ylpeilivät syntyperän vanhuudesta. Maanpakoon tuotujen välineiden, vanhojen raamattujen avulla, joiden alkulehdille oli merkitty avioliitot ja syntymät, saivat he esivanhempiin johtavan langan päästä kiinni ja alkoivat täälläkin vedota heihin. Heidän turhamielisyyttänsä hiveli enemmän kunnia olla vanhojen ja lahonneiden puiden oksina, kuin kuuluminen uusiin ja voimakkaisiin Amerikassa nousseihin kantasukuihin. He olivat ylpeämpiä tuntemattomasta esi-isästä, usein hyödyttömästä, joskus huonostakin ihmisestä, kuin siitä miehestä, jota heidän oli kiittäminen kaikesta. Ja tämän tökerön hullutuksen valtaamina kävi näitä nousukkaita joukoittain British Museumin tai kirkkojen arkistoja kaivelemassa; niin vähän tottumusta kuin heillä olikin, löysivät he kuitenkin miltei säännöllisesti vanhoja todistuskappaleita, jopa vaakunakilpiäkin.
Rotunsa puhtautta puolustaakseen päättivät amerikkalaisen ylimystön naiset perustaa Kotimaisten Naisten yhdistyksen, johon hyväksyttiin vain henkilöitä, jotka saattoivat seurata sukuhaaraansa vähintään kaksisataa vuotta taaksepäin eivätkä polveutuneet tavallisista, vaan historiallisista siirtolaisista! Tämän valioliiton päällikkyys oli annettu rouva Ronaldille, sillä hän oli kieltämättä moitteetonta sukujuurta. Hänen äitinsä kuului New Orleansin parhaisiin sukuihin ja hänen isänsä, kommodoori Beauchamp, juonti sukunsa aina siihen Beauchampiin, joka oli tullut Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana ja jonka nimi on piirretty Caenin katedraalin ovelle. Helena ei ollut ainoastaan hyvää sukua, hän oli myöskin hyvin kasvatettu. Kun hänen äitinsä oli kuollut muutamia viikkoja hänen syntymänsä jälkeen, oli hänen isänsä sisar, muuan noita vanhoja neitejä, joilla on äidillisyyden vaisto, ottanut hänet syliinsä ja sydämeensä ja omistautunut kokonaan hänen ja hänen veljensä Charleyn hoitoon. Pikku Helena oli ollut noita lapsia, jotka kauneudellaan ja varhaisella viehätysvoimallaan tekevät vanhemmat ja opettajat aseettomiksi. Neiti Beauchamp ammensi velvollisuudentunnosta tahdonlujuutta, jonka avulla hän sittenkin pystyi kasvattamaan tyttöstä, kehittämään hänessä hyvää aistia ja sievää käytöstä. Joskaan hän ei voinut ehkäistä kasvatissaan turhamielisyyden ja synnynnäisen keimailun kehittymistä, osasi hän kuitenkin juurruttaa häneen periaatteita, jotka riittivät niille vastapainoksi, ja painoi lapsen luonteeseen oman oikeamielisyytensä leiman.
Helenan opinnot sujuivat loistavasti. Pelättiinpä, että hän saa päähänsä ruveta lukemaan laki- tai lääketieteen tohtoriksi. Hänen kauneutensa pelasti hänet. Hän ymmärsi pian, että oli viehättävämpää olla nainen kuin naisasian ajaja.
Kun hän seitsentoistavuotiaana pääsi kasvatuslaitoksesta, oli hänellä ihailijoita ja kutsuja enemmän kuin hän saattoi vastaanottaa. Äkkiä valtasi hänet tympeys, joka usein tuonnempanakin hänet tavoitti ja joka todisti hänen etevämmyyttään. Hän selitti silloin isälleen ja tädilleen tahtovansa viettää vuoden Pariisissa, jossakin luostarissa, täydentääkseen ranskan kielen, soitannon ja laulun taitoansa. »Ellen minä häviä joksikin aikaa» — lisäsi hän seuraten käytännöllistä vaistoa, joka ei koskaan jätä amerikatarta — »niin minun esiintymiseni seuraelämässä kärsii. Minut nähdään liian usein, ja se heikentää minun vaikutustani».