Herra Beauchamp ja hänen sisarensa vastustelivat aluksi, mutta käsittivät lopulta nuoren tytön olevan oikeassa ja myönsivät itsekin, että Helenan liian varhainen menestys saattoi häntä vain vahingoittaa. He suostuivat siis hänen tahtoonsa, vastustaen vain luostarikasvatusta. Helena piti päänsä. Passyn ja Nevillyn porvarilliset kasvatuslaitokset eivät häntä miellyttäneet. Häntä viehätti hieno, niin ylimyksellinen luostari kuin mahdollista. Uskonnollinen elämä oli hänestä tuntunut aina niin erikoiselta, että hän tunsi sen suhteen voittamatonta uteliaisuutta. Ajatus sulkeutua korkeiden muurien sisään, totella kellonsoittoa, alistua ankaraan kuriin, olla ranskalaisessa ympäristössä toisenrotuisten ja toisin kasvatettujen nuorten tyttöjen parissa, kiehtoi hänen uutta etsivää mielikuvitustaan.
Tämän maailmannaisessa, niinkuin Helena jo oli oudon mielihalun johdosta lähtivät neiti Beauchamp ja hän Pariisiin. Monien tiedustelujen jälkeen antoivat he etusijan Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarille Antenilissä, missä oli ilmaa, tilaa ja vihannuutta. Sofia-täti ei suostunut jättämään veljentytärtään. Millään ehdolla ei hän tahtonut antaa häntä vieraisiin, katolisiin käsiin. Velvollisuudentuntonsa ohjaamana, kuten aina, vaienti hän protestanttiset epäröintinsä ja hankki huoneen n.s. »Pikku Luostarissa», lepokodissa, jonne maailmannaiset usein tulivat etsimään levähdystä ja unohdusta. Helenan huone oli itse luostarissa.
Amerikattaret, jotka ovat viettäneet jonkun aikaa Pariisin kasvatuslaitoksissa, selittävät, että ranskalaiset ovat huonosti kasvatettuja, turmeltuneita, teeskenteleviä. Ranskattaret puolestaan pitävät amerikattaria uskonnollisessa ja moraalisessa suhteessa pakanoina. Nämä moitteet johtuvat siitä, että heillä on elämästä eri mielteet.
Vuosisatoja on katolilaisuus kääntänyt latinalaisen sielua haudantakaisuutta kohti. Se opettaa nuorelle tytölle, että hän on syntynyt tähän maailmaan yksinomaan palvellakseen taivasta. Se pyrkii teroittamaan hänen mieleensä inhimillisen onnen, maisen turhuuden ylenkatsetta, hänen ruumiinsa halveksumista, kärsimyksen rakastamista. Se on täten aikaansaanut ylevää kieltäymystä, harvinaista mielenpuhtautta. Tämä ihanne kohdistuu kehkeytyvässä naisessa sisäiseen elämään, ja se eristäytymisen laatu, johon meidän tapamme hänet tuomitsevat, tekee hänestä keskitetyn olennon, — jossa padottu mahla joskus synnyttää vaarallisia unelmia, epäterveiden aatteiden, sairaloisten halujen, eriskummaisten tunteiden rikkaruohokasvullisuutta.
Amerikatar taas uskoo päinvastoin olevansa luotu nauttimaan tämän maailman antimista, kehittämään älyänsä ja ottamaan osaa yleiseen toimintaan. Hänellä ei ole mitään ennakkoaskartelua haudantakaisen kanssa, ei mitään iankaikkisen onnen ajatuksia. Hän tuntee olevansa suuren Kaitselmuksen huomassa ja antautuu siihen empimättä; hänen henkensä on altis kaikille aatteille, hänen ruumiinsa on veden, raittiin ilman ja liikunnan karkaisema. Hänen aistinsa eivät ole opitun häveliäisyyden kiihdyttämät. Hän asettuu peliinsä eteen uppoalastomana tuntematta mitään hekuman värinää. Hän onnittelee itseään, jos on kaunis, miettii miten pienentäisi puutteellisuuksiaan ja määrää tyynesti, mitä kohtaa hierojattaren on käsiteltävä. Hänen viattomuudessaan, joka ei johdu tietämättömyydestä, vaan säädyllisyydestä, on vähemmän viehkeyttä, mutta enemmän arvoa. Mitä me sanomme pahuudeksi ja synniksi nimittää hän alemmuudeksi tai törkeydeksi. Tässä erittelyssä näemme sen eron, joka on olemassa Vanhan ja Uuden Maailman, menneisyyden ja kenties tulevaisuuden katsomusten välillä.
Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin oppilaat kuuluivat yleensä maalais-aatelistoon ja korkeaan porvaristoon. Helena tunsi näiden nuorten tyttöjen seurassa olevansa ventovieras. He olivat hänelle yhtämittaisena kummastelun aiheena. Vapaus, jota useimmat noudattivat totuuteen nähden, loukkasi häntä. Heidän halunsa päästä elämän mysteerien perille tympäisi häntä. Rakkaus, jota hän piti yhtenä luonnon kaunistuksena, jota hän odotti rauhallisesti, näytti näistä ranskalaisista olevan kielletty hedelmä, jonkinlainen synti, jonka ympärillä kuitenkin kaikki heidän ajatuksensa, kaikki heidän keskustelunsa kiersivät. Heidän nautintonansa oli lukemastakin päästyä lukea erinäisiä Salomonin Korkean Veisun kohtia, joita heidän rukouskirjassaan oli ja he unelmoivat »Sulhasesta, joka saapuu hypellen alas mäkiä». Uskovaiset rukoilivat salaperäisesti hehkuvin mielin, ottivat kärsiäksensä kieltäymyksiä ollakseen otollisia Jumalalle. Se tuntui amerikattaresta summattoman lapsekkaalta. Ja kaikilla näillä kasvateilla oli hartauden, uhrautumisen, kaipuun tarpeita, jotka tekivät heistä hänen silmissään eriskummaisia ja haaveellisia olijoita, mutta joiden suhteen hän hetkittäin tunsi olevansa todellinen lapsi.
Helenaa vuorostaan ei myöskään ymmärretty ja häntä arvosteltiin armottomasti. Hänen suorasukaisuuttaan pidettiin sivistymättömyytenä, hänen luonteensa itsenäisyys näytti olevan huonon kasvatuksen merkki. Hänen arsoa upeuttansa pukimissa, hänen silkki- ja batistialusvaatteitaan, jotka herättivät kateutta, pidettiin rikollisen keimailun merkkeinä. Hänen kauneutensa tuotti hänelle ihailua, joka ei ollut häntä mairittelematta; mutta Antenilin luostarissa ollessaan ei hän saanut luostarin asukkaista ainoatakaan todellista ystävätärtä.
Tässä ranskalais-katolisessa ympäristössä Helena kuitenkin tietämättään sai joukon vaikutelmia, jotka myöhemmin, paljoa myöhemmin, olivat palautuvat ja auttavat häntä hänen kohtalonsa ratkaisussa. Joka sunnuntai ennen aamiaista meni hän Alman kadun protestanttiseen kirkkoon; iltapäivällä hän, — niin suuri oli hänen amerikkalainen monipuolisuutensa — otti osaa iltamessuihin, jopa veisasi urkujen soidessa. Katolisen jumalanpalveluksen kirkonmenot olivat hänestä vain näytelmää; mutta hänellä oli kuitenkin se tuntu, että tämä näytelmä kohotti häntä henkisesti. Suitsutuksen tuoksu, liturgisen kielen salaperäiset sanat, Pyhän Sakramentin siunaus miellyttivät häntä erikoisesti. Silloin tällöin tunsi hän sielunsa pinnalla uskonnollista väreilyä, mutta se ei temmannut häntä mukaansa. Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen kappeli häntä omituisesti viehätti. Hän pyysi usein saada avustaa nunnaa alttarin koristamisessa. Hän teki sen kuin pakana, vilkkain liikkein, nauru huulilla, liian äänekkäänä, tuntematta suurta Läsnäoloa, joka piti sisarta niin pelokkaana ja kunnioittavana. Magdalenan markkinain aikana palasi hän Anteniliin vaunut täynnä kukkia; kauneimmat vei hän Neitsyt Maarian jalkain juureen. Se oli kunnianosoitus, jonka hän aito-amerikattarena tahtoi tehdä omalle sukupuolellensa. Hän rakasti katolilaisuutta sen vuoksi, sanoi hän häikäilemättömästi kuin kerettiläinen ainakin, että sillä on jumalatar ja että se ainoana kaikista kristinuskoista on rakentanut alttareita naisille.
Helena oli päättänyt käyttää aikansa Pariisissa hyvin ja piti päätöksensä. Hän seurasi ranskankielen, kirjallisuuden ja historian kursseja, otti lausuntotunteja ja erään kuuluisan italialaisen johdolla laulutunteja. Hänellä oli erinomaisen kaunis ja puhdas ääni, jolta kuitenkin vielä puuttui tunteen lämpöä. Hän tunsi sen ja oli siitä murheissaan. Hän loihti mieleensä vuorotellen kaikki ihailijansa, mutta kukaan ei saanut häntä lämpenemään, kuten hän leikkisästi lausui, ja kahdeksantoistavuotiaana oli hänen pakko turvautua lausuntoharjoituksiin voidakseen saada lemmen sanoihin jotakin ilmettä.
Neiti Beauchamp hoivasi veljentytärtänsä mm taitavasti, että tällä ei ollut tilaisuutta tehdä tuttavuutta ainoankaan ranskalaisen kanssa. Nuori neito näki vain kaukaa noita kreivejä ja markiiseja, joista hän oli kuullut puhuttavan niin paljon pahaa ja jotka sen vuoksi herättivät hänen uteliaisuuttaan.