Rouva Ronaldin paluu Pariisiin tuotti sangen suurta nautintoa herra de Limeraylle. Väliajoilla jatkunut kirjeenvaihto oli antanut heidän suhteilleen viehättävän tuttavallisen luonteen. »Ruhtinas» koetti heti arvata amerikkalaisen ystävättärensä sydämentilan. Hän ei uskonut onnettoman rakkauden pitkäaikaisuuteen kauniin naisen sydämessä. Mutta tuskin oli heidän välillään mainittu kreivi ja kreivitär Sant'Annan nimi, kun Helenan katseen kaihto ja äänen väri osoitti, ettei hän ollut saavuttanut takaisin entistä vapaata olentoansa. Vaikka tämä hämmensi herra de Limerayn teoriaa, ihastutti häntä huomio, että Helena oli niin syvällinen tunteiltaan. Kreivillä oli tuhat tilaisuutta todeta, että Helenan ei vielä ollut onnistunut unohtaa. Todellisuudessa näytti Euroopassa olo olevan hänelle haitallinen. Lyhempi välimatkako hänen ja Lelon välillä, vaiko Doran kirjeetkö sen vaikuttivat? Mitä hän teki, mitä puhuikin, hänen ajatuksensa asuivat Roomassa.
Kun hän eräänä iltana palasi teatterista, oli hänen pöydällään suuri, keltainen Italian postimerkeillä varustettu kirjekuori. Hän otti sen, tunnusteli ja ja arvaten sisällön avasi vapisevin käsin. Kaksi valokuvaa, kreivi ja kreivitär Sant'Annan! Hän nakkasi ne luotaan, mutta paha oli jo tehty. Hän kärsi järjettömästi. Otti kuvat taas esiin, tarkasteli Doraa ja huomasi hänen ilmeisesti kaunistuneen.
— Niin, hän pystyy vaikka mihin! lausui hän ääneen koomillisesti suuttuneena ja nakkasi kuvan kauas luotaan.
Sattumalta oli herra Ronald samana aamuna ostanut erinomaisen suurennuslasin ja unohtanut sen vaimonsa huoneeseen. Helena alkoi sen avulla tarkastaa Lelon kuvaa. Hänen sydämensä alkoi tykkiä ankarasti. Hän näki ihan läheltä nuo ihmeelliset silmät, hienon nenän, puhdaspiirteiset huulet ja niillä hymyn, joka oli kuin hellä pyyntö. Hän hypähti pystyyn aivan kalpeana ja sisällisten nuhteiden raatelemana heitti kuvan tuleen. Se sattui putoamaan kasvot häneen päin ja näytti palaessaan vielä katsovan häntä. Helena oli aivan jähmettynyt kauhusta ja painoi kylmästä hiestä kosteaa otsaansa nenäliinalla.
— Se on kauheata, kauheata! sanoi hän ääneen.
Tämä välikohtaus järkytti hänen mieltänsä enemmän kuin mikään tapaus koko tänä kahdenkymmenen kuukauden aikana.
Onni ja parantuminen tulevat kuitenkin usein yhtä odottamatta kuin onnettomuus ja tauti. Eräänä aamuna Helenan lukiessa Pariisissa ilmestyvää New York Heraldin painosta sattuivat hänen silmänsä ilmoitukseen, että samana iltapäivänä bramiini Cetteradshi pitää Bodinièressä esitelmän »menneiden mestarien vaikutusvoimasta». Jules Bois, okkultismin innokas ranskalainen saarnaaja, jonka nimi on hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, esittää bramiinin yleisölle. Helena lähetti heti sanan eräälle amerikkalaiselle ystävättärelleen kutsuen tätä tulemaan mukaan. Tämä suostui, ja kun molemmat amerikattaret määräaikana saapuivat Bodinière'iin, onnistui heidän vielä saada hyvät paikat.
Brahman pappi, nuori ja majesteetillinen mies, astui lavalle Jules Bois'n ja erään tulkin saattamana. Pitkä, hienosta valkoisesta silkistä tehty intialainen puku turbaaneineen, kaukaisen idän lämpimänruskea ihon väri, musta tukka ja ennen kaikkea salaperäistä hehkua loistavat suuret silmät kiinnittivät huomiota. Koko hänen olennostaan huokui voimaa, puhtautta, lempeyttä. Hän käveli hetken katsellen tiukasti kuulijakuntaa ikäänkuin ottaakseen sen valtoihinsa. Tämä katse teki kaikkiin läsnäoleviin, varsinkin naisiin, huomattavan vaikutuksen. Kun henkinen kosketus näin oli aikaansaatu, alkoi Cetteradshi englanninkielellä, jonka hindulainen ääntäminen teki sangen sopusointuiseksi, puhua »menneistä mestareista», Platonista, Aristoteleesta, Budhasta, Kristuksesta. Hän vakuutti, että he eivät olleet jättäneet meidän planeettaamme, että he olivat meidän ympärillämme eetterissä, jossa henget elävät, suurina näkymättöminä, että heillä oli alinomaista vaikutusvaltaa meidän kehitykseemme ja sivistykseemme. Hän vakuutti vielä, että hänellä oli kouraantuntuvia todistuksia heidän läsnäolostaan ja että heidän ja meidän välillämme oli keskinäisiä kosketusmahdollisuuksia. Syntyi jännittynyt hiljaisuus. Kaikki toivoivat kuulevansa ne taikasanat, jotka aukaisevat haudantakaisuuden portit. Siinä petti bramiini, niinkuin kaikki muutkin, mutta hän teki sen erinomaisen taidokkaasti. Hän selitti että mieli päästä yhteyteen mestarien kanssa, täytyy olla korkean henkisyysasteen saavuttanut monien inkarnatsioiden kautta. Silloin kuului kuulijakunnan keskuudesta se huokaus, joka ihmisrinnasta lähtee jokaisen pettyneen toiveen jälkeen. Pettymystä lieventääkseen lisäsi Cetteradshi, että puhtaalla elämänvaelluksella, alituisella pyrkimyksellä hyvään voi kuitenkin kiinnittää ylempien olentojen huomiota puoleensa.
Bramiinin puhe ei sisältänyt Helenalle mitään uutta; mutta jostakin syystä olivat hänen sanansa vaikuttaneet Helenaan tavattoman viihdyttävästi. Kun hän puheensa loputtua ilmoitti ottavansa asunnossaan Boccadorin kadun 4:ssä vastaan niitä, jotka tahtoivat jotakin erikoista häneltä kysyä, kehoitti Jules Bois yleisöä käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Silkkipukuisen, valkoisen bramiinin rinnalla teki eurooppalainen, nykyaikaisesti puettu okkultismin apostoli perin mitättömän vaikutuksen.
Rouva Ronald huomasi heti tämän heikemmyyden syyn: