Dora punastui.
— Anteeksi, minä en koskaan liehitellyt kenenkään aviomiestä. Muuten ei minulla ole mitään pelkäämistä. Lelo rakastaa minua, olen siitä varma, ja ajan mittaan aina enemmän. Siksi toiseksi on italialainen sangen viisas ja itsekäs: hän tietää millä puolen hänen leipäänsä voi on. Vaimo, jolla on lapsia ja rahaa, on tukevalla pohjalla.
— Viime viikolla olivat d'Anguilhonit minun luonani päivällisillä;
Annie näyttää aivan autuaalta!…
— Oh! Hän jumaloi miestään. Rakastavalle on kaikki helppoa. Mikä voima sentään rakkaudessa on!
Äänensävy oli niin lystikäs, ettei Helena voinut olla nauramatta.
Kun herra Ronald samassa saapui, riensi Dora siron sulavasti häntä vastaan, ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Eno, eno, mikä onni saada nähdä teidät jälleen terveenä ja reippaana! huudahti hän syleillen herra Ronaldia niinkuin muinoinkin, joten enon ei auttanut muu kuin puoliksi leppyneenä istua teepöytään, missä pian syntyi vilkas juttelu Rooman oloista, Sant' Annoista ja erittäin kardinaali Salvonista. Oli tosiaan hassunkurista ajatella entistä neiti Dora Carrollia niin tuttavallisissa väleissä tulevan paavin kanssa!
Hetken kuluttua tuli sisään rouva Carroll uhkean roomalaisen imettäjättären saattamana, joka kantoi pikku Guidoa.
Herra Ronald meni sisartansa vastaan ja tervehti häntä sangen sydämellisesti.
Tällä välin oli Dora ottanut haltuunsa pikku pojun, riisunut hänen päällysvaatteensa, siistinyt hiukan hänen tukkaansa ja toi hänet sitten Helenan luo.