— Todellakin! myönsi Helena hymyillen.
Kun kreivitär sitten oli istunut keinutuoliin, tiedustellut Henrikin vointia y.m., sanoi hän vihdoin hiukan käheällä äänellä:
— Ja — Jack — on kuollut…
— Niin, 1 p:nä heinäkuuta San-Juanin taistelussa. Ja Helena kertoi laajasti ja yksityiskohtaisesti, mitä tiesi Jackin sankarikuolemasta.
— En kerro sitä tuottaakseni teille tuskaa, vaan kunnioittaakseni
Jackin muistoa ja jotta tuntisitte täysin hänen arvonsa, lopetti hän.
— Minä tunsin sen, minä tunsin sen! sanoi kreivitär liikutettuna. — Mutta minä en rakastanut häntä kylliksi, jotta olisin voinut tehdä hänet onnelliseksi. Se ajatus on aina minua lohduttava.
Kun oli siirrytty pieneen saliin teetä juomaan, kysyi Helena, saadakseen keskustelun toiselle suunnalle:
— Ja kuinka teidän miehenne viihtyy Amerikassa?
— Paljoa paremmin kuin uskalsin toivoa. Pelkäsin hänen ikävystyvän. Ikävä vaikuttaa häneen kuin influensa: hän tulee alakuloiseksi — eikä puhu mitään. Onneksi sain d'Anguilhonit ja de Kéradieut tulemaan mukaan ja kutsuin heidät Orientaan, joten meillä on ollut siellä sangen viehättävä seurapiiri… Lelo on ollut mainiolla tuulella koko ajan. Tosin hänellä myöskin on tavaton menestys. Luulenpa, että minun olisi täällä vielä vaikeampi varjella häntä kuin Roomassa. Amerikattarilla on inhoittava tapa yllyttää miehen liehittelyä.
— Ja tekö, tekö olette sitä mieltä!