Dora kohotti olkapäitään.
— Ei… minun turhamielisyyteni on kyllä suuri, vastasi hän hymyillen, — mutta ei erikoisen syvä; sydämeen asti ei se milloinkaan ylety.
— Sitä parempi. Kirjeenne oli minulle mieluisa yllätys; minä en odottanut teitä ennenkuin ensi viikolla.
— Ilma kävi liian koleaksi olla maalla. Lelo jäi vielä ottamaan osaa viimeiseen metsästysretkeen; minä läksin edeltäpäin äidin kanssa. Hän tulee heti. Hän tuo pojua. Minä olen rientänyt teille sitä näyttämään: hän on niin kaunis, että kuningattaret voisivat minua kadehtia.
— Eikö hän ole kärsinyt matkasta ja ilmanvaihdoksesta?
— Ei, Jumalan kiitos!… Hän ei tiedä, kuinka kiitollinen olen, että hän on pysynyt niin reippaana. Jos hänelle olisi jotakin tapahtunut, eivät Sant' Annat ikinä olisi sitä minulle antaneet anteeksi.
— Mennään pieneen saliin, ehdotti rouva Ronald.
— Oh, ei, ollaan täällä vielä hetki… Mutta tehän olette muuttanut täällä kaikki, huudahti kreivitär katsellen ympärilleen.
Ja huomaten äkkiä Willie Greyn taulun:
— Mitä! Titanian hulluus! Sellaista taulua ei vaimo voi pitää talossaan, ellei hänellä ole kerrassaan yli-inhimillinen mies. Monessa talossa se olisi suoranaista ivaa!