Henrik Ronald, Charley Beauchamp ja Jack Ascott olivat ensimäisten joukossa, jotka ilmoittautuivat, ja heidät määrättiin 10. ratsurykmenttiin.
San-Juanin taistelussa 1. heinäkuuta, rynnäkössä Santiagoa vallitsevaa kukkulaa vastaan sai Jack Ascott surmansa, jota hän ilmeisesti oli etsinyt. Charley Beauchamp säästyi; herra Ronald sai kaksi pahaa haavaa vasempaan reiteensä. Helena, joka oli seurannut häntä Floridaan saakka, missä hän muutamien ystävättärien kanssa oli järjestänyt avustuskeskuksen, riensi hänen luokseen. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tehdä mitään miehensä hyväksi; hän oli päinvastoin saanut kaikki ja vaatinut kaikkea häneltä. Ensimäistä kertaa joutui hän nyt hoivaamaan miestään, joka oli heikkona kuin lapsi. Helena vietti monia öitä hänen vuoteensa ääressä. Yhä kasvava hellyys teki hänen kätensä ihmeellisen taitavaksi ja keveäksi. Hänen onnistui tehdä haavoittuneen säären leikkaaminen tarpeettomaksi: tässä puolison ja naisen työssä löysi hän suloisempaa iloa kuin mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja pelko Henrikin hengestä synnytti hänessä rakkauden, jota hänen miehensä ei ennen ollut voinut hänessä herättää. Henrikin toipumisaika muuttui heille toiseksi kuherruskuukaudeksi, sanomattoman paljoa suloisemmaksi ja onnellisemmaksi kuin ensimäinen. Lokakuun puolivälissä palasivat he New Yorkiin, missä herra Ronald valmistautui tekemään tunnetuksi uutta voimaa, jonka hän oli keksinyt.
Ja me tapaamme Helenan jälleen kuuluisassa pukuhuoneessaan. Hän oli muuttanut sen aivan uuteen uskoon. Seinillä ei ollut enää entistä kirjavuutta, ei salamantereita, ei perhosia. Suuri persialainen matto, Leloirin ja Corellin vesivärimaalauksia ja yksi ainoa öljytaulu: Willie Greyn Titanian hulluus.
Peilipöydällä oli avattu kirje, josta jo kaukaa saattoi tuntea Doran käsialan. Sota oli hidastuttanut Sant'Annain lähtöä, he olivat saapuneet Amerikkaan vasta elokuun lopulla ja lähteneet suoraan maalle, Maine'iin, missä he olivat viettäneet syys- ja lokakuun. Samana päivänä, jona kreivitär oli saapunut New Yorkiin, missä hän oli asettunut Waldorfin hotelliin, oli hän ilmoittanut tulevansa rouva Ronaldin luo iltapäivällä. Helena odotti häntä sangen uteliaana. Kello neljä kuului ovelta tuhansista tunnettava koputus ja tapansa mukaan oli Dora samassa sisällä.
— Minä tässä olen, minä tässä olen!
— Dody!
Tämä tuttavallisen herttainen puhuttelunimi tuli Helenan huulilta aivan luontevasti.
Naiset syleilivät toisiansa vilpittömän ystävyyden innoin ja katsoivat sitten toisiaan silmiin.
— Sangen mieluista on nähdä teitä jälleen! sanoi kreivitär.
— Suuruus ei siis ole saanut teitä unohtamaan vanhoja ystäviänne?