Enon ja sisarentyttären välillä tapahtuneen sovinnon jälkeen olivat herra ja rouva Ronald luvanneet saapua Doran kutsuihin. Koko edellisen päivän tunsi Helena salaista ahdistusta. Vaikka hän kuinka itselleen vakuutti, että Sant'Anna oli hänelle samantekevä, hämmensi edessäolevan kohtauksen ajatus kuitenkin hänen mieltänsä. Joutuuko hän jälleen kreivin kiehtovan katseen, hänen äänensä soinnun pauloihin! Hän pelkäsi nyt niitä tuntemattomia voimia, joiden leikkikaluna ihminen on. Hän muisteli mielessään bramiinin mahtavaa olentoa ja ikäänkuin olisi hän uudelleen tuntenut tämän salaperäistä tenhoa sai hän luottamuksen palaamaan.
Rouva Ronald ei suinkaan ollut sankaritar. Ei hän ollut luotu milloinkaan saavuttamaan niitä korkeuksia, missä miellyttämisen ja ihailtuna olon halu lakkaa. Eeva hän oli, Eevaksi hän jäi. Hän keskitti pukeutumiseensa kaiken taitonsa, kaiken viehkeytensä. Hän tahtoi esiintyä mahdollisimman kauniina: ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän tahtonut olla Lelon mielestä rumentunut tai vanhentunut; hänen voittonsa täytyi olla täydellinen.
Lupauksensa mukaan saapui hän Waldorfiin hyvissä ajoin ja jättäen miehensä saliin meni Doran pukuhuoneeseen. Kun muutamia herttaisia tervehdyssanoja oli vaihdettu, istahti hän Doraa vastapäätä, ja kun hän avasi suurta kärpännahkavaippaansa, tuli sen alta näkyviin ihmeenihana puku, mustaa silkkimusliinia valkoisella pohjalla, kiiltohileitä yltänään.
— Oh, kuinka kaunis hame!
— Minä sain sen viime viikolla; ja tänään sen uudistan.
— Se on ihana ja se sopii teille.
— Sitä hauskempaa.
Tällä hetkellä ovi äkkiä aukeni, ja Lelo astui sisään.
— Valmis? kysyi hän.
Huomaten vieraan tulija lisäsi heti: